1. Sam. 25, 1. Tess. 2

Tämän päivän tessalonikalaisluvun äärellä mietin sanoja ja niiden vaikuttavuutta. Elämme keskellä koronaa ja rokotekeskustelua. Suomessa on vaalikevät. USA:n vaalit oli ja meni. Netti on täynnä monia vastakkaisia mielipiteitä. Ollaan vahvasti jonkun puolesta ja jyrkästi toista suuntausta vastaan. Väittelyt eivät muuta käsityksiä tai mielipiteitä. Ne vain koventavat asemia, kaivaudemme entistä syvemmälle omiin poteroihimme ja linnoittaudumme mielipiteisiimme. Omassa kuplassa on turvallista olla.

 

Paavali oli itsekin ollut tiukka kristittyjen vastustaja. Hän oli ollut taitava puhuja ja sanankäyttäjä jo ennen kääntymistään. Hänen ajatuksiaan eivät varmaan selitykset olisi muuttaneet, hänellä olisivat olleet vasta-argumentit valmiina. Mutta hän kohtasikin Jeesuksen, Atp 9. Ja se kohtaaminen muutti hänet. 

 

Jeesuksen opetuksia kuunnellessa ihmiset ihmettelivät ”hänen armon sanojaan, joita hänen huuliltaan lähti”, Luuk 4:22. Jeesuksen toiminnassa oli vahva Jumalan valtakunnan maku, tuoksu ja voima aistittavissa ja nähtävissä, koettavissa. Samoin nyt Paavalin puheissa Tessalonikassa. Hänenkin puheessaan oli aistittavissa Jeesuksen todellisuus. Se mikä koskettaa syvälle sydämeen. Murtaa muurit ja vakuuttaa ja luo uutta.

 

Vaikuttavien puheiden lisäksi Paavalin ja kavereidensa toiminta vakuutti Tessalonikassa. He laittoivat itsensä likoon. He uurastivat, näkivät vaivaa, rakastivat hellästi kuin äiti lastaan, kehottivat ja rohkaisivat kuin isä lapsiaan. Luin hiljaittain blogin  seurakuntalainen.fi sivustolta. Siinä Lari Launonen pohti kristinuskon uskottavuusongelmaa tästä näkökulmasta. Mitkä teot vahvistavat uskottavuutta? Paavalilla ne teotkin näyttivät olevan hallussa.