Kategoria: Luemme Raamattua

”Hän kantoi meidän kipumme.” Joskus nuorempana ajattelin, että Jeesus on kuollut syntiemme edestä jollain tasolla ”ylhäältä käsin”. Ajattelin, että sovinto on tehty, mutta että nyt Jumala lähinnä sietää meitä ja Häntä kiinnostavat enimmäkseen syntilistamme, ei niinkään se, mitä meille oikeasti kuuluu tai miltä meistä tuntuu. Mutta luepa Jesajan kirjan 53 luku! Jeesus ei ole todellakaan ottanut maailman pahuutta pois sormia napsauttamalla, vaan mennyt läpi niiden kipujen, joita me kaikki tunnemme joskus. Jeesus ymmärtää elämän murheita, sotkuja ja ongelmia. Mutta mikä parasta: Hän voi todella auttaa, sillä paitsi että Hän koki langenneen maailman itse, Hän myös voitti sen.

Heprealaiskirjeen kuudes luku painottaa pysymistä Jeesuksessa ja Jumalan varmassa lupauksessa tulevasta toivosta. Lisäksi sen ensimmäinen jae on väkevä: ”Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon.” Tietenkään meistä kukaan ei koskaan voi ymmärtää Jumalaa täysin, eikä käsitys pelastuksen luonteesta muutu uskon kasvaessa, mutta varmasti luonnollinen reaktio hyvään Jumalaan tutustumisessa on kaivata lisää. Kuten onnellisessa parisuhteessakin toisesta halutaan oppia lisää, halutaan tehdä yhdessä juttuja ja halutaan mennä yhdessä eteenpäin. Ilman tällaista asennetta suhteen kehitys saattaa kääntyä helposti vastakkaiseen suuntaan, niin ihmissuhteissa kuin Heprealaiskirjeen mukaisesti myös Jumala-suhteessa.

Meistä jokainen on varmasti tottunut elämässä enemmän tai vähemmän siihen, että hyvät asiat pitää ansaita. Tee kovasti töitä, niin saat opiskelupaikan tai palkankorotuksen. Raivaa kalenterista aikaa, niin ihmissuhteet eivät kärsi. Harrasta liikuntaa ja syö terveellisesti, niin pysyt terveenä. Varmaan siksi tuntuu välillä niin vaikealta ymmärtää, että Jumala on pelastanut meidät täydestä armosta. Jumala sanoo Israelille: ”Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra sinun lunastajasi.” Jumala ei armahda siksi, että Israel ansaitsisi tulla armahdetuksi, vaan siksi, että Jumala on uskollinen ja Jumala rakastaa. Heprealaiskirjeen seitsemäs luku puhuu samasta asiasta Jeesuksen kautta. ”Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan.”

Melkisedek avautuu vaikeasti maallikkolukijalle. Eero Junkkaala kuitenkin avaa hänen olemustaan hyvin kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista. Melkisedek oli todennäköisesti Salemin kuningas, mutta koska häntä ei mainita Raamatun sukuluetteloissa, hänellä ”ei ole isää ja äitiä”. Hän toimi tärkeänä Jeesuksen esikuvana, sillä hänen kauttaan oli nähtävissä Jumalan vala siitä, että papillisia tehtäviä voisi toimittaa joku muukin kuin leeviläinen pappi, ja tämä pappeus olisi jopa korkea-arvoisempaa. Leeviläiset papit toivat uhreja itsensä ja kansan puolesta, mutta Jeesus toi kertakaikkisen uhrin uhraamalla itsensä koko maailman syntien puolesta.

Parikymppisenä nuorena aikuisena olen ollut tekevinäni sen havainnon, että ihmisen halu olla uskossa riippuu ehkä eniten siitä, uskooko hän, että Jumala on hyvä. Uskomiseen eivät riitä järkiperustelut, sillä kaikkihan meistä ymmärtävät, ettei maailmankaikkeus ole voinut syntyä tyhjästä tai että ihmisen moraali loppuu auttamattomasti kesken elämän harmaudessa. Näin ollen tarvitsemme jatkuvasti muistutusta siitä, että se, johon uskomme, on todella kaiken etsimisen arvoinen. Jesajan kirjan 55. luku vakuuttaa, että Jumala on hyvä. Jumala haluaa jakaa hyvyydestään ja antaa anteeksi. Jumala haluaa tehdä ihmisessä ainutlaatuisen muutoksen, ja se päihittää kaiken sen, mitä maailma voi antaa, sillä ”niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella”.

Heprealaiskirjeen kahdeksannessa luvussa ”tullaan asian ytimeen”. Uusi liitto on tullut voimaan Jeesuksen kautta, ja ihmisillä on nyt suuri etuoikeus tuntea Jumala ja saada syntinsä anteeksi. Jumala lupaa, että kaikki saavat oppia tuntemaan hänet, pienimmästä suurimpaan. Tämä kuulostaa ainakin minusta hurjan hellyttävältä, kun Alepan kassalta käsin katselen eri ikäisiä ihmisiä ja mietin, miten paljon Jumala heitä kaikkia mahtaakaan rakastaa.

Ihmiselle on luontaista etsiä elämän tarkoitusta, joka toisi sekasorron keskelle merkityksen ja rauhan. Ihan yhtä lailla on ajateltu, että elämän tarkoitus on tehdä hyväntekeväisyyttä, pitää hauskaa, perustaa perhe tai luoda hieno ura. Näissä asioissa ei tietenkään ole itsessään mitään väärää, mutta niiden ongelma on siinä, ettei elämän tarkoitus lopulta löydy itse elämästä, vaan sen ulkopuolelta. Jesajan 57. luvussa Jumala puhuu siitä, miten Hän antaa omilleen rauhan, lähelle ja kauas. Tämän hän tekee ottamalla omakseen, johdattamalla ja antamalla anteeksi. Minä henkilökohtaisesti uskon, että siitä löytyy elämän tarkoitus. Mikään ei anna asioille samalla tavalla merkitystä ja rauhaa kuin se, että tämän kaiken keskellä on Jumala, joka johdattaa ja rakastaa.

Heprealaiskirjeen kymmenennen luvun loppu on tiukkaa sanaa puhuessaan luopumisen vakavuudesta. Jae 31 on oikeastaan jopa hauskan suorapuheinen: ”On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin”. Kristinusko on eri uskontoja vertaillessa samaan aikaan sekä maailman armollisin että ankarin uskonto. Jeesuksen sovintoveri on ihme ja pelastus niille, jotka sen ottavat vastaan, mutta niille, jotka eivät usko tai jotka luopuvat, se on tuomio. Nämä eivät ole helppoja asioita, kun katsomme ei-uskovia ystäviämme tai kipuilemme oman epäuskomme kanssa. Siksi pitäisin ehdottoman tärkeänä, että seurakunnissa ei vaiettaisi Jumalan ankarasta puolesta, sillä emme voi kiistää sen olemassaoloa ja tarvitsemme sen ymmärtämiseen toistemme tukea.

Jesajan kirjan 58. luvussa Jumala moittii kansaa vääränlaisesta sapatin vietosta. Sapattina tekeydyttiin ulkoisesti hyvinkin uskonnollisen ja hartaan näköiseksi, mutta todellisuudessa ihmisten sydämet olivat täynnä itsekeskeisyyttä. Jumala selittää pitkästi, miten sapattia vietetään oikein: rakastamalla ja tekemällä hyvää. Luulenpa, että nämä muistutukset ovat erittäin ajankohtaisia myös nykyään. Meidän ei pitäisi juosta muilta ihmisiltä saatavan arvostuksen perässä, vaan tehdä nöyrin ja kiitollisin mielin sitä, mikä on parhaaksi lähimmäisellemme. Jeesus lupaa, että näissä tilanteissa Hänen Isänsä, joka on Taivaassa, palkitsee meidät.

Heprealaiskirjeen yhdestoista luku kertoo upeasti Vanhan testamentin henkilöiden kautta uskon voimasta saada ihmisiä liikkeelle, miten usko on saanut ihmiset kaipaamaan jotain tätä maailmaa parempaa. Tässä on kuitenkin tärkeää muistaa, että näiden ihmisten rohkeus on ollut uskon seuraus eikä syy. Hekin olivat kaikki aivan tavallisia tallaajia, kuten muistamme, mutta Jumalan suuruus vaikutti heissä uskon ja usko teot. Näin ollen he toimivat meille tärkeänä esimerkkinä siitä, miten voima tulee täydelliseksi heikkoudessa, kun pieni ihminen kohtaa suuren Jumalan.

Katolilainen ystäväni sanoi kerran: ”Synti on pohjimmiltaan sitä, että pidät jotain asiaa parempana kuin Jumalaa.” Jesajan kirjan 59. luku vaikeroi, miten kaikki ihmiset ovat luopuneet Herrasta, eikä maan päällä ole oikeutta. En usko, että Jumala tarkoittaisi tässä sitä, että maan päällä olisi täysi sekasorto. Varmasti aina ihmiset ovat sinänsä yrittäneet parhaansa ja kaikenlaista hyvääkin on tapahtunut. Mutta se mikä on saanut pahat asiat tapahtumaan ja mikä on säilynyt meidän päiviimme saakka, on juuri se, mihin katolinen ystäväni viittasi. Se, että emme rakasta Jumalaa yli kaiken, vaan luovumme Hänestä. Emme voi asettua hyvyydessä tai pahuudessa paremmuusjärjestykseen, sillä Jumalan edessä me kaikki olemme tehneet tuon synnin, josta kaikki muut synnit saavat alkunsa.

Heprealaiskirjeen kahdestoista luku julistaa väkevästi siitä, miten kaikki kärsimykset lopulta koituvat meidän parhaaksemme. Elämä ei ole aina helppoa, eikä varsinkaan elämä kristittynä, mutta suuri Jumalamme pitää kaikesta huolta. ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa.” Minun mielestäni tämä on yksi Raamatun ahdistavimpia kohtia. Mutta täytyy huomata, että se on kirjoitettu rohkaisuksi. Vastoinkäymiset eivät ole merkki Jumalan välinpitämättömyydestä, vaan ne tarjoavat meille mahdollisuuden kasvaa uskossamme ja juurtua syvemmin Jumalaan.

Jes 46:13 ”Minun pelastava vanhurskauteni ei ole kaukana, olen tuonut sen lähelle teitä. Minun apuni ei ole myöhässä. Siioniin minä tuon pelastuksen, Israelille annan kirkkauteni.” Tämä jae nostaa mieleeni, kuinka Jeesus julisti myöhemmin: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle!”. Yhdistyiköhän se ihmisten mielessä myös tähän Jesajan sanaan ja tietoon, että Jumalan apu on tulossa ja pelastus koittaa? Minä arvelen niin. Opetuslapset sitten julistivat, että Jeesuksessa näin tapahtui, Jeesus toi pelastuksen. Vanha testamentti ja Uusi testamentti kulkevat käsi kädessä vahvistaen toisensa. Jumala on sama eilen, tänään ja aina!

Tituskirjeen lopussa Paavali muistuttaa siitä, kuinka me kaikki olemme olleet eksyksissä ja ymmärtämättömiä, kateuden vallassa ja himojen vietävinä. Hän nostaa katseen pois toisten synnistä. Emme saa arvioida toisia tekojen kautta, vaan armosta käsin. Meitä ei ole pelastettu, koska ansaitsimme sen, vaan armon vuoksi. Tämä johtaa hyviin tekoihin. Hyvistä teoista Paavali antaa vielä käytännön ohjeita ja sanoo vielä: ”Myös meihin kuuluvien on opittava tarpeen vaatiessa tekemään hyvää, muuten heidän uskonsa jää hedelmättömäksi.” He ohjasivat kädestä pitäen uskoon tulleita elämään uskoaan todeksi. Jos usko ei muutu käytäntöön, se on kuin hedelmäpuu ilman hedelmää, eli täysin turhaa. Tiedän, ettei teoilla voi ostaa pelastusta, ja varommekin ahkerasti kyseistä harhaoppia. Voimme kuitenkin rohkaistua elämään hyvää tehden miettimättä sitä, että joku voi luulla meidän yrittävän ansaita pelastusta.

Jesaja 47 antaa lohduttoman kuvan siitä, mitä käy kansalle, joka ei välitä Herrasta. Babylon oli valloittaja ja hallitsijakansa. He olivat saaneet rauhassa tehdä mielihalujensa mukaan joutumatta vastuuseen. Itselle tulee tuosta mieleen länsimaat nyt. Me nautimme etuoikeuksista uskoen, ettei tästä seuraa mitään. Muualla maailmassa teetetään meille mitä ikinä vain haluamme, seuraamuksista piittaamatta. Jumala kuitenkin näkee kaiken ja tuomitsee paitsi yksilöitä, myös kansoja. Babylonille Jesaja ilmoitti tuomion tulevan aivan yllättäen. Luvussa on rinnakkain kaksi näkökulmaa. Toinen on ihmisen, jolla on elämästään kokemus, että näin on ollut aina ennenkin, ja toinen Jumalan näkökulma siitä, että kärsivällisyyden aika täyttyy, ja kohta tulee lasku kaikesta kerralla. Jos me suhteutamme toimintamme sen mukaan mitä näemme ympärillämme, toimimme ihmisnäkökulmasta käsin. Jumala on kuitenkin avannut meille oman ikuisen näkökulmansa sanassaan. Jos suhteutamme toimintamme Jumalan sanalla, etsien armoa ja totuutta, emme eksy koskaan.

Filemonin kirje on minulle rakas, sillä se näyttää Jumalan mahdollisuudet mahdottomilta tuntuvien tilanteiden keskellä. Jumalan antamalla viisaudella voi selvitä haastavista tilanteista, joita maailmassa pakostikin kohtaamme. Innostuinkin kirjoittamaan tästä pitkästi, lue jos jaksat!

Opiskelin kulttuurien tuntemusta, kun valmistauduin työhön Etu-Aasiassa. Tuolloin opin, kuinka monissa maailman kulttuureissa on kyse kunniasta ja häpeästä, sekä kuinka paljon se vaikuttaa kommunikaatioon (mm. epäsuorina ilmauksina). Minun näkemykseni mukaan Filemonin kirjeen taustalla oleva tilanne on, että orja (Onesimos) on karannut isännältään Filemonilta tuotettuaan tälle suuren tappion. Ehkä orja on varastanut rahaa tai omaisuutta rahoittaakseen karkumatkansa. Karannut orja Onesimos joko tapaa Paavalin ja tulee uskoon, tai uskoon tultuaan hakee Paavalilta apua siihen, kuinka pitäisi toimia, koska tietää tehneensä rikoksen. Paavali on tuolloin vankina, mutta saa tavata vapaasti ihmisiä. En tiedä, oliko hän vankilassa vai vartioituna kotiarestissa. Tutustuttuaan Onesimokseen paremmin, Paavali lähettää Onesimoksen mukana kirjeen tämän omistajalle Filemonille. Kirje on tärkeä, sillä karannutta orjaa kuuluisi rankaista, mutta hänestä on tullut uskon kautta veli, jota siksi halutaan armahtaa. Onesimos ei voi ilman hyvitystä palata Filemonin luo tuomatta tälle häpeää.

Orjan karkaamisen tuottaman häpeän takia orjaa rankaistiin ankarasti. Perinteisesti karannut orja pahoinpideltiin rajusti varoittavana esimerkkinä ja hänet merkittiin polttoraudalla. Orja saattoi kuolla saamaansa selkäsaunaan. Jos Filemon ei rankaisisi orjaa, se olisi heikkouden merkki ja heikkous oli häpeällistä. Kirjeessä Paavali pakottaa/antaa vetoomuksillaan Filemonille kunniallisen tavan jättää Onesimos eloon ja polttomerkitsemättä. Paavali kertoo, että haluaisi pitää Onesimoksen luonaan, mutta lähettää tämän Filemonin luo, jotta ei joudu tekemään mitään ilman Filemonin suostumusta. Jakeet 13-14: ”Pitäisin hänet kyllä mielelläni täällä, niin että hän palvelisi minua sinun puolestasi, kun olen evankeliumin vuoksi vankina. En kuitenkaan halua tehdä mitään ilman sinun suostumustasi, jotta et tekisi sitä hyvää, minkä teet, pakosta vaan vapaaehtoisesti.” Paavali siis rivien välissä selvästi pyytää, että Filemon vapaaehtoisesti antaisi Onesimoksen hänen palvelukseensa. En tiedä mitä se käytännössä merkitsi. Tarkoittiko se, että Onesimos vapautettaisiin orjuudesta ja siirtyisi vapaana evankeliumin työhön Paavalin rinnalla, vaiko siirtyisikö Onesimos Paavalin omistukseen vai antaisiko Filemon Onesimoksen töihin Paavalin luo niin, että omistajuus ei muuttuisi. Joka tapauksessa myös Onesimokselle olisi hyväksi päästä Paavalin luokse. Hänellä kun oli mahdollisesti kireät välit Filemonin kanssa. Tämä järjestely takaisi Onesimokselle paremman elämän. Onesimoksen olisi myös oltava hyvässä kunnossa tavatessaan Paavalin, joten hän säästyisi isolta selkäsaunalta. Polttomerkintääkään ei voisi tehdä, jos Onesimoksen lähettäisi Paavalin luokse, sillä merkki rajoittaisi liikkumista. Näin Filemonilla olisi myös käytännön syyt jättää rankaisu tekemättä.

Erityistä on Paavalin omakätinen vakuutus siitä, että hän itse hoitaa Onesimoksen velan, eli sovittaa rangaistuksen. Kirje on uskoakseni pätevä velkakirja omakätisen allekirjoituksen kanssa. Tiedämme, että Jeesus on esikuvamme kaikessa. Tässä onkin esimerkki siitä, kuinka Paavali uskovana toimii esikuvansa tavoin ja sovittaa toisen velat. Onhan Onesimos nyt veli Herrassa.

Koska tämä kirje on yhä olemassa, uskon, että Paavalin pyyntö täytettiin. Kirje luultavasti poisti häpeän, sillä Paavali käytännössä velvoitti Filemonin tottelemaan ja näin puolestaan kieltäytyminen olisi tuonut häpeää ja Paavalin kuunteleminen sen sijaan kunniaa. Kirjeen julkisuus tukee sitä, että Onesimoksen tapauksesta tuli ”ennakkotapaus” siitä, kuinka toimia uskoon tulleen orjan kanssa. Kirjeellä haluttiin selvästi jakaa eteenpäin kunniallinen ja viisas tapa elää uskoon tulleiden orjien rinnalla veljinä Kristuksessa, mutta kuitenkin ilman konfliktia vallitsevan järjestelmän kanssa. Kirjehän ei kaikesta huolimatta rohkaise orjia karkaamaan. Näin evankeliumin sanoma ei peity orjakiistan taakse, vaan orjuus muuttuu sydänten muutoksen kautta.

Uskoville kirje antaa esikuvan siitä, kuinka tulee olla valmis antamaan itsensä likoon uskonveljen puolesta. Uskonkin, että tämä on pääsyynä siihen, että kirjettä kopioitiin ja levitettiin eteenpäin ja se valittiin Raamattuun. Siinä näkyy vahva kuva Kristuksen sovitustyöstä ja siitä, kuinka konkreettisesti se koskee kaikkia, myös orjia. Kirje ei vastusta orjuutta, mutta se nostaa orjan ihmisasemaa ja veljeyttä Herrassa. Tämä oli tuon ajan uskoville merkittävä opetus, joka vaikutti arkeen. Orjia oli tuon ajan Rooman valtakunnassa paljon, esim. keisari Augustuksen aikoina noin joka kolmas roomalainen oli orja.

Filemonin kirjeen pohjalta me opimme, kuinka olla tukena sisarille ja veljille, jotka ovat joutuneet kestämättömiin tilanteisiin. Kristuksen rakkaus ja sovitustyö ovat konkreettinen esikuva meillekin.

Jesajan kirjan luvussa 48 Jumala tuntuu ravistelevan Israelia. Jumala käyttää samaan aikaan useita tapoja saada Israel koko sydämestään kääntymään hänen puoleensa. Tässä luvussa tulee esille koetteleminen ahdingoissa (jae 10), pitkämielisyys ja kansan säästäminen / varjeleminen (jae 9), muistutus siitä, kuinka voimallinen Jumala on (jakeet 12-13), aiempien tapahtumien ennalta kertominen (jae 3) ja uusien uskomattomien asioiden ilmoittaminen (jae 6). Uusien uskomattomien asioiden ilmoittaminen on luvun keskiössä ja tekstin huippukohta. Tämä onkin aivan uskomaton kohta, joka on johtanut mm. teoriaan siitä, että Jesaja ei ole itse kirjoittanut Jesajan kirjaa kokonaan, vaan että se on useiden kirjoittajien pitkällä aikavälillä kirjoittama (Jesajan lisäksi Deuterojesaja ja joidenkin teorioiden mukaan vielä Tritojesajakin). Itse uskon yhteen kirjoittajaan, sillä uskon Jumalan voimaan kertoa asioita ennalta, jos hän niin päättää tehdä.

Tuo Jumalan mainitsema uusi uskomaton tieto on, että juutalainen kansa paitsi karkotetaan kotimaastaan, niin myös palaa sinne. Yksityiskohtana kerrotaan, että tulee Kyyros (toisessa kirjoitusasuissa Koores) niminen henkilö, vapauttaja/pelastaja, joka kutsuu Israelin kansan pois pakkosiirtolaisuudesta takaisin omaan maahansa. Näin todella tapahtuikin 100 vuotta Jesajan kuoleman jälkeen, kun Persian kuningas Kyyros vapautti juutalaiset Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Jumalalla on todella valta ja voima. Häntä kannattaa palvella, sillä ei ole ketään Hänen vertaistaan!

Sivujuonteena mainitsen, että erikoista on, että Kyyrosta kuvataan Jumalan mielen mukaiseksi mieheksi, joka toteuttaa hänen tahtonsa. Kyyros nimittäin oli viholliskansan johtaja, joka palveli epäjumalia. Minua tämä innoittaa paljon, sillä se osoittaa, että Jumala todella on kaikkien kansojen ja hallitsijoiden yläpuolella ja voi käyttää johtajia sekä rankaisemaan että siunaamaan. Kaikki maailmassa ei todellakaan tapahdu Jumalan suunnitelman mukaan, mutta siltikään Jumala ei ole vetäytynyt kauas maailmasta tarkkailemaan, vaan oikeasti vaikuttaa täällä maa päällä.

Heprealaiskirje alkaa runsailla lainauksilla vanhasta testamentista. Koska se on suunnattu juutalaisille lukijoille, jotka tuntevat kirjoitukset, heidän uskoaan vahvistetaan muistuttamalla siitä, mitä Jeesuksesta kirjoitettiin. On hyvä ankkuroida oma usko Jumalan sanaan, sillä silloin sitä ei voi kyseenalaistaa.

Jesajalla on läheinen suhde Jumalan kanssa. Hän kertoo, kuinka Herra herättää hänet aamulla ja hän kuulee Jumalan tahdon. Jesajalla onkin kyky nähdä olosuhteiden ylitse. Hänen sanomaansa ei otettu vastaan hänen elinaikanaan. Sen sijaan häntä halveksittiin ja perimätieto kertoo, että hänet tapettiin julmasti kahtia sahaamalla, koska hän jatkoi julistamista. Jesaja näki Jumalan todellisuuden ja tiesi, ettei jäisi häpeään, vaikka häntä vainottiin. Herra lahjoita meille samaa läheisyyttä, uskoa ja kestävyyttä!

Heprealaiskirje varoittaa sydämen paaduttamisesta. Me olemme ihmisinä samanlaisia kuin vuosituhansia sitten. Ihmiset kovettivat sydämensä Jesajan julistaessa, ja meillä on sama vaara vielä tänä päivänäkin. Nykyään sanotaan että ”tämä aikakausi on kova” tai ”maailma on kova”. Ei tarvitse uskoa Jeesukseen nähdäkseen mitä seuraa, kun sydämet kovetetaan. Onneksi on olemassa keino varjeltua kovuudelta: läheisyys hyvän Jumalan kanssa.

Jesajan tässä luvussa on ihania kohtia: ”Hän muuttaa aution maan Eedenin puutarhan kaltaiseksi ja aron kuin Herran paratiisiksi”, ”Mutta minun vanhurskauteni pysyy iäti, minun pelastava armoni polvesta polveen” ja ”Ilo ja riemu astuvat portista, huoli ja huokaus pakenevat kauas.” Näiden välissä on kuitenkin hurjia kohtia, joita harvemmin luetaan. Jesajan kirjassa hyvyys, pyhyys ja tuomio kulkevat käsikädessä. Me lainaamme usein niitä kohtia, jotka puhuvat rakkaudesta ja pelastuksesta ja muista ihanista asioista ja hyppäämme yli pelottavat ja ankarat tuomiota julistavat kohdat. Eikö tämän epäoikeudenmukaisen maailman keskellä kuitenkin kannattaisi tuoda julki koko kokonaisuus. Mikään ei lohduta vääryyttä kokenutta ihmistä niin paljon, kuin tieto siitä, että väärintekijä joutuu tilille. Jumala ei olisi hyvä ja pyhä, ellei hän olisi myös tuomari ja tuomion toimeen panija. Meidän on aika tutustuttaa ihmisiä Jumalaan, joka ei ainoastaan rakasta, vaan jolla on valta ja voima. Jumalaan, joka takuulla käyttää voimaansa oikeudenmukaisesti, kun aika koittaa.

Heprealaiskirje puhuu myöskin tulevasta. Kirjoittaja kirjoittaa ihanasta lepopaikasta, joka meitä odottaa. Hän varoittaa uskovia, ettei yksikään saa jäädä taipaleelle. ”Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.” Meidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Jeesuksessa saamme armon, kun vain tunnustamme tarvitsevamme sitä!

Tämä Jesajan luku on niin täynnä profetioita ja lupauksia, että se mykistää. Jumala puhuu paitsi kansan tuomisesta pois pakkosiirtolaisuudesta, myös Jeesuksen sovitustyöstä ja tulevista tapahtumista, jotka meilläkin ovat vielä edessä. Ihania lupauksia!

Heprealaiskirjeessä puhutaan Jeesuksen pappeudesta. Jeesus on paitsi kuningas, myös pappi. Melkisedek mainitaan juuri tämän vuoksi. Melkisedekin nimi tarkoittaa: ”vanhurskauden kuningas” ja hänen kerrotaan olevan Salemin kuningas eli ”rauhan kuningas”. Vanhassa testamentissa kerrotaan, kuinka Abraham antoi kymmenykset sotasaaliistaan Melkisedekille, joka on psalmin 110:4 mukaan pappi ikuisesti. Lisää Melkisedekistä kerrotaan Heprealaiskirjeessä luvun 7 alussa. Melkisedek ei ollut Aaronin jälkeläinen, mutta silti hän oli Jumalan valitsema pappi. Sama koskee Jeesusta. Jeesuksen pappeus on tärkeää, sillä papin tehtävä on luoda yhteyttä Jumalan ja ihmisten välille, sovittaa meidät Jumalan kanssa. Kirjoittaja pohjustaakin juutalaisille pyhien kirjoitusten kautta, millä perusteella Jeesuksella oli valta avata meille yhteys Jumalan kanssa, sovittaa kaikkien pahat teot kertakaikkisesti. Kirjoittaja toteaa vielä, että on kurjaa joutua käymään läpi perusasioita. Hänen mielestään kuulijoiden olisi pitänyt kasvaa uskossa niin paljon, että he voisivat jo opettaa muille Jumalan totuuksia. (Sivumainintana sanottakoon, että Raamatussa nousee toistuvasti esille teema siitä, että juutalaiset on erityisesti valittu viemään evankeliumia kansoille. Odotan innolla mitä siitä seuraa, kun he lopulta kansakuntana ottavat Jeesuksen vastaan messiaanaan.) Meillekin tämä sana on ajankohtainen. Meitä ei ole kutsuttu ainoastaan itse uskomaan, vaan myös oppimaan lisää, kasvamaan uskossa ja jakamaan oppimaamme eteenpäin.