Kategoria: Luemme Raamattua

Tämä Jesajan kirjan luku päättää Jesajan kirjan ensimmäisen osan. Luku kertoo, kuinka kuningas Hiskia näytti aarteensa viholliskansan lähettiläille kuin luottaisi heihin. Jesaja tuli ja kertoi, että Hiskian jälkeen kaikki aarteet ja enemmänkin joutuisivat tuon vieraan kansan käsiin. Hiskia oli itsekkäästi huojentunut, ettei tämä onnettomuus tapahdu hänen elinaikanaan.

Jeesus, rukoilemme nykyisten ja tulevien sukupolvien puolesta. Siunaamme meitä ja heitä, vaikka emme tiedä yksityiskohtaisesti, millaisia elämäntilanteita on kohdattavana. Luotamme siihen, että huolenpitosi ja armosi riittävät.

Paavali muistutti Timoteusta kirjeessään, ettemme ole tänne mitään tuoneet, emmekä voi täältä mennessämme mitään viedä. Rahan himo on kaiken pahan alku ja juuri. Ei siis raha, vaan sen himo. Todelliset aarteet ovat niitä, joita on kerätty taivaaseen. Keruumenetelminä vaikuttaisi olevan antaminen ja kaikenlainen hyvän tekeminen. Rikkauden lähde on, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Usko on yksi ajallinen aarre. Timoteus sai Paavalilta, mentoriltaan kehotuksen: ”Pidä tallessa… se, mikä on uskottu sinun haltuusi.” Voittona on todellinen elämä. Täyttä elämää Herrassa tänäänkin.

 

Jesajan 40. luku aloittaa toisen osan Jesajan kirjaa, joka heijastaa rakenteeltaan koko Raamattua. Nyt siis siirrymme ”uusitestamentilliseen osaan”. Luin lähdekirjastani, että Jesajan kirjan lukujen määrä alku ja loppuosassa täsmää Raamatun lukujen määrään VT:ssa ja UT:ssa. Jesajan kirjaa neuvottiin lähdeteoksessa lukemaan todellisen Raamatun Kirjoittajan kautta.

Tässä luvussa on erilaisia vertauskuvia Jumalan suuruudesta. Nautin näistä vastakohtaisista mielikuvista, mittamenetelmistä Jumalan suuruuden kuvaamiseksi esim. ihmisen koura ja meren vesimäärä, tomuhiukkanen vaa´assa. Miten mitättömiä ovatkaan ihmisen tekemät jumalankuvat verrattuna elävän Jumalan mahdollisuuksiin. Tälle päivälle voimme omistaa lupauksiksi: ”Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa.” ”Kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman.” 

Meille ei ole annettu pelkuruuden, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan henki. Paavali muistutti Timoteusta pyhästä kutsusta. Omassa pyhässä kutsussamme eteenpäin.

 

Omistetaanpa tästä Jesajan luvusta tälle päivälle tämä: ” Sinä olet palvelijani, minä olen sinut valinnut, en sinua väheksynyt. – älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi.”

Paavali muistutti Timoteusta armosta. Vahvistu armossa on vanhemman käännöksen ilmaus. Armon syvyyttä ja kattavuutta emme taida ihan käsittää, mutta siinä voi vahvistua. Jae 13 on yksi mielijakeitani vanhemman käännöksen mukaan: ”… jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena, sillä itseänsä kieltää hän ei saata.” Sanalla uskoton on kaksoismerkitys, molemmissa merkityksissä on lohdullista olla osallinen Jumalan uskollisuudesta. Paavali kehotti Timoteusta muistuttamaan tästä. Tarpeellinen muistutus meillekin tälle päivälle.

 

Jesaja kuvaa Jumalan ainutlaatuisuutta ja mahtavuutta kutsua ja pelastaa. Yksi mielikohtani ovat jakeet 18-19: ” Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.” Tie autiomaassa tai korvessa tai joki kuivuuden keskellä tai erämaassa (käännöksiä 1933 ja 1992) puhuvat minulle kulkureiteistä. Joki tuo lisäksi elintärkeän veden. Jos ajattelemme kulkemista korvessa tai erämaassa, riittää, että on jokin reitti tai kulkuväylä. Ympärille katsoessa on erämaata, korpea, kuivuutta, mahdotonta kuljettavaksi, mutta Jeesus valmistaa reittiä eteenpäin.

Paavalilla oli paljon ohjeita Timoteukselle, hän mentoroi Timoteusta ja oli kovin huolissaan opista ja sotkuista. Olen usein ihmetellyt, kuinka sittenkin vuosisatoja ja parisen tuhatta vuotta kestänyt sukupolvien sähläys kristinuskon kanssa ei ole onnistunut tuhoamaan Raamattua eikä häivyttämään Jeesusta – ei sittenkään. Olikohan Paavali liikaa huolissaan vai kantoiko hän jo tuolloin tietoisesti vastuutaan?

Paavalin lopputervehdykset kirjeissä ovat niin lämmittäviä. Kuinka tarpeen onkaan kuulla, että ystävät jatkavat Herrassa ja ovat olemassa.

 

Tässä Jesajan luvussa on hulvatonta huumoria, kun Jesaja kuvailee, kuinka jumalapatsaita tehdään polttopuuksi kelpaavasta puusta ja sitten niitä kumarrellaan ja uskotaan niiltä mykiltä ja kuuroilta saatavan apua. Puupölkkyäkö pitäisi kumartaa. Jumala muistuttaa, kuka hän on ja mihin hän kykenee.

Varsin surkuhupaisaahan moni asia meidänkin ajassa on. Säälittävän hullunkurista on esimerkiksi rauhan ja rentouden etsintä mitä moninaisimmilla keinoilla. Osa niistä varmaan toimiikin, edes jotenkin, mutta mitä hyötyä niistä on ajan ja iankaikkisuuden rajalla. Todellinen lepo ja rauha tulevat siitä, että tiedämme, että Herra on lunastanut, pelastanut ja osoittanut kirkkautensa.

Tiituksen kirje on yksi Paavalin ns. pastoraalikirjeistä (kirjeet Timoteukselle kuuluvat samaan sarjaan). Titus oli kuulemma kreikkalainen, joka oli tullut uskoon, siis pakanakristitty. Paavalin suhtautui Titukseen hengellisenä poikanaan. Titus vaikuttaisi olleen organisointikykyinen ja ilmeisesti auktoriteettiakin hänellä oli, kun sai käytännön asioita järjestettäväkseen Kreetalla. Tarpeellinen lahja, otetaanpa käyttöön, jos on saatu tällainen armoitus.

 

Tähän aikaan sopiva ja näkyä nostattava Jesajan kirjan kohta on jakeesta 20 eteenpäin, kun profeetan kautta Jumala kehotti kokoontumaan yhteen ja kutsumaan muukalaiskansoista eloon jääneet. Heillä oli puiset jumalankuvat. Jesaja kehotti keskustelemaan yhdessä ja muistelemaan Jumalan tekoja. Vahvana viestinä oli Jumalan sanat: ”Minä olen vanhurskas pelastaja, ei ole ketään muuta.”  

Paavali tuki Titusta tehtävässään ja antoi yksityiskohtaisia neuvoja, millainen toimintatapa olisi terveen opin mukaista. Kristinusko ei silti ole käyttäytymisuskonto, jonka avulla Jumalalle kelpaavuutta terästettäisiin. Kelpaamme Jeesuksen tähden ja siitä käsittääkseni nousee vapaus valita vaikkapa terveen opin mukaisia toimintatapoja ja suhtautumisia toisiin. Jeesus ”antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää.” Kristityn vapautta meille tämän sunnuntain aiheen mukaan.

 

Koin, että Jumala pyysi minua tarkastelemaan tämän viikon raamatunkohtia erityisesti siitä näkökulmasta, miten me uskovat voisimme elää arkeamme niin, että evankeliumi ikään kuin tarttuisi ympärillämme eläviin. Kalevi Lehtinen totesi omasta unelmastaan seuraavaa: ”Kuulkaa, kun tässä maassa on tuhansia hehkuvia kristittyjä, silloin ei tarvita strategioita, ei tarvita rahaa, ei tarvita mitään muuta kuin olla siellä missä me ollaan ja sanoma leviää. Ei influenssa tarvitse mitään strategioita tai rahaa tai rakenteita levitäkseen. Se tarvitsee vain sen, että ihmiset koskettaa toisiaan, tulee lähelle.”

Teeman pohdinnalle täydellisen lähtökohdan tarjoaa Jes. 32:15–17. Uuden liiton ihmisinä meihin on vuodatettu korkeudesta henki, Pyhä Henki, kun olemme kuulleet sanoman Jeesuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemuksesta ja ottaneet sen vastaan. Olemme tulleet Jumalan edessä vanhurskaiksi, eli kelpaamme hänelle, koska syntimme on sovitettu. Tämä on historian mullistavin uutinen! Kun sen uskoo ja kokee todeksi omalla kohdalla, ”sen hedelmänä on oleva rauha, siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti”. Se on meissä Pyhän Hengen työtä, ja ympärillämme olevat voivat ihmetellä, mistä meissä asuva rauha ja luottamus kaiken keskellä kumpuaakaan.

2. Tess. 2 puolestaan muistuttaa meitä siitä, että kun antikristillinen henki maailmassamme kasvaa, me saamme Pyhän Hengen avulla ja voimassa (jae 13) keskittyä Jeesukseen (14) ja Raamattuun (15) ja näin saada kaiken tarvitsemamme lohdutuksen, toivon, rohkaisun ja aina myös voiman hyviin tekoihin ja puheisiin (16–17). Kaikkea tätä ympäristömme kaipaa kipeästi.

Joskus ihmiset merkitsevät Raamattuunsa päivämääriä sellaisten jakeiden kohdalle, jotka ovat juuri kyseisenä päivänä tuntuneet vastaavan sydämen kaipuuseen tai kiitokseen. Itselläni on päivämäärä syksyltä 1999 Jesajan jakeen 6 kohdalla. Raskaassa elämäntilanteessa heittäydyin tämän lupauksen varaan, ja nyt 20 vuotta myöhemmin voin koko sydämestäni todistaa, että se on totta. Takana on paljon vaikeaa ja kipeää, mutta Isä Jumala on lupauksensa mukaisesti turvannut kaikki päiväni hetkestä hetkeen, ja häneltä on tullut apua, viisautta ja tietoa yllin kyllin. Voin todistaa koko maailmalle, että Jumala seisoo sanojensa takana, hän on hyvä, hän pitää huolen, hänen apunsa ja johdatuksensa ei lopu. Sen varassa menen eteenpäin entistä luottavaisempana.

Tessalonikassa osa seurakuntalaisista oli heittäytynyt joutilaiksi tulkittuaan Paavalin opetuksia niin, että Herran päivä oli jo käsillä. Tämän vuoksi Paavali koko kirjeen kirjoittikin ja täsmensi asiaa erityisesti edellisessä luvussa. Nyt hän kehottaa kaikkia elämään normaalia elämää vastuineen ja velvollisuuksineen. Meitä ei kehoteta erottumaan maailmasta omituisella käytöksellä tai jaaritteluilla ja väittelyillä (näistä lisää Paavalin kirjeissä Timoteukselle). Emme tiedä Herran tulon päivää, joten siihen asti ahkeroimme Herran voimassa niissä tehtävissä, jotka hän on meille uskonut, ja todistamme hänestä, kun siihen tulee tilaisuus.

Jesajan kuvaaman tuhon ja koston päivän syy löytyy jakeesta 8: asettuminen hänen omaisuuskansaansa vastaan. Uskallammeko me kulkea vastavirtaan ja siunata Israelia edelleen luottaen Jumalan lupaukseen ”Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat –” (1. Ms. 12:3)?

1. Tim. 1 tekee selväksi, että meitä ei ole kristittyinä kutsuttu jaarittelemaan joutavia tai teoretisoimaan turhia vaan osoittamaan uskomme todeksi rakastamalla. Ja jos jossain tilanteessa koemmekin tarpeelliseksi nostaa esiin yksittäisiä syntejä, mille nykymaailma on varsin allerginen, Paavalin mallin mukaisesti samaan hengenvetoon lienee hyvä todeta, että tästä kaikesta on Herra minut, syntisistä suurimman, armahtanut. Tuomion julistaminen yläpuolelle asettuen vahvistaa jo olemassa olevia stereotypioita eli jäykkiä käsityksiä uskovista ja karkottaa ihmisiä entistä tehokkaammin.

Näkyjen ja ennustusten välissä Jesajan kirjassa hypätään hetkeksi keskelle dokumentoitua historiaa, nimittäin Juudan valtakuntaan vuonna 701 eKr. Assyrian kuningas oli jo alistanut valtaansa pohjoisen valtakunnan Israelin ja myös Juudan kaupungit Jerusalemia lukuun ottamatta. Tilanne siellä näytti inhimillisesti katsoen toivottomalta. Assyrian kuninkaan sanansaattajan kysymykset kuulostavat jotenkin tutuilta. Vaikka niitä ei ääneen lausuttaisikaan, tuntuu, että ne leijuvat ilmassa jatkuvasti: Keneen sinä nyt turvaat? Kuka muiden maiden jumalista on pelastanut kansansa? Luotatko muka Herraasi? Ei kai yksi ainoa uskonto monien joukossa voi olla ainoa oikea? Voimme kuunnella vaiti kuten jerusalemilaiset ja odottaa, että Herra näyttää voimansa.

1. Tim. 3:n äärellä mietin, voisimmeko me kristityt profiloitua myös siitä, että pidämme avioliittojamme ja perheitämme niin suuressa arvossa, että hoidamme niitä, ratkaisemme ristiriidat, pyydämme ja annamme anteeksi, otamme opiksi ja menemme eteenpäin Herran voimassa? Ja kun vielä siirrämme nämä toimintamallit myös seurakuntaan, meillä on tarjota ainutlaatuinen, vetovoimainen yhteisö (koti ja perhe) aikamme yksinäisille ja rikkinäisille ihmisille.

Mikä tahansa asia mieltäsi tänään painaakin, levitä se nyt Herran eteen kuten Hiskia saamansa uhkauskirjeen. Herra näkee tuskasi, kuulee kysymyksesi ja avunpyyntösi ja rientää avuksesi tavoilla, joita et voisi ehkä kuvitellakaan. Hän ei ole kuten muut ”jumalat”, ihmiskätten työtä, puuta ja kiveä, vaan maailmankaikkeuden Luoja, jolle kaikki on mahdollista. Oma mottoni on ”Herra avaa ovia sinne missä niitä ei ole”. Niin monta kertaa olen sen kokenut.

Entä jos me kristityt profiloituisimme myös siitä, että elämämme on täynnä iloa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on meille suonut, sen sijaan että heristämme sormeamme kaikelle sille, mikä ei mielestämme ole hyvää tai varsinkaan oikein? Jospa syntilistojen esillä pitämisen sijaan elämästämme näkyisi ”rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta” (1. Tim. 1:5)? Jospa muut näkisivät meissä kasvavan Hengen hedelmän (Gal. 5:22–23)?

Kaupunkinsa ihmeellisen pelastumisen lisäksi Hiskia sai kokea ihmeen myös henkilökohtaisessa elämässään, kun Jumala paransi hänet kuolinvuoteelta ja antoi hänelle lisää elinaikaa 15 vuotta. Kuolema on kuitenkin väistämätön tosiasia ja kaikilla edessä jossain vaiheessa. Koen, että Hiskian ylistys jakeissa 16–17 soveltuu myös ja itse asiassa erityisen hyvin juuri siihen: elämä on minulle Kristus, mutta kuolema voitto (Fil. 1:21), eikä yksikään, joka elää ja uskoo Jeesukseen, ikinä kuole (Joh. 11:26), koska Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto (Ef. 1:7).

1. Tim. 5:stä löydän kaksi haastetta, joiden tulisi erottaa meidät yhteiskuntamme valtavirrasta: Meidän tulisi olla valmiita huolehtimaan myös muista läheisistämme kuin vain perheenjäsenistämme eikä ulkoistaa sitä ainakaan täysin yhteiskunnalle. Toiseksi meidät kutsutaan aivan selvästi tukemaan seurakuntaa ja sen johtoa myös taloudellisesti. Jos et vielä ole kokeillut, seisooko Jumala sanojensa takana kehottaessaan antamaan täydet kymmenykset ja luvatessaan sitä kautta runsaan siunauksen (Mal. 3:10), suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

 

Tämän päivän teksteissä nousee esille oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus (Kol. 4:1; Jes. 25:1-5). Jumalan silmissä kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta heidän taustaan, asemastaan jne. (vrt. Room. 3:23).

 

Syntiin langenneessa maailmassa oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus jäävät toteutumatta hyvistä pyrkimyksistä huolimatta. Ihmisten elämä maailmanlaajuisesti on oikeastaan aika karua ja epäreilua, jos sitä pysähtyy hetkeksi miettimään. 

 

Kaiken epäoikeudenmukaisuuden, epäreiluuden ja sorron keskellä toivomme on Jumalassamme, joka voittaa kuoleman, pyyhkii kyyneleet, vapauttaa kansansa alennuksesta ja häpeästä ja pelastaa  (Jes. 25:6-9).

 

Jeesus sanoo (Joh. 14:27, 16:33): ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailmaa antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”,  ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”

 

Jumalaan turvautuminen tuo rauhan sekä yksittäiselle ihmiselle että ihmisyhteisölle (Jes. 26:3,12). Lisäksi se vaikuttaa meissä uskoa, toivoa ja rakkautta: usko saa meidät toimimaan, rakkaus näkemään vaivaa ja toivo perustuu Herraamme Jeesukseen (1. Tess. 1: 3). Kaiken avaimena on Uuden testamentin mukaan se, että hyvä sanoma Jeesuksesta (evankeliumi) kohtaa meidät Pyhän Hengen voimana eikä vain sanoina (1. Tess. 1:5).

 

Jeesus sanoo (Joh. 14:16-17): ”Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.”

 

Uskossa on kyse suhteesta. Jesajan kirja kuvaa kauniisti sitä, miten Jumala on aloitteellinen kansaansa ja lapsiaan kohtaan. Jumala haluaa rakentaa ja ylläpitää läheistä suhdetta lapsiinsa. Valitettavasti vain on niin, että me ihmiset käännämme selkämme Jumalalle ja menemme hänestä poispäin. Näin on ollut syntiinlankeemuksesta saakka (1. Moos. 3).

 

Uskossa on kyse myös uskovien yhteydestä. Se on elintärkeää, koska siinä saamme toinen toisiltamme rohkaisua Jumalan mielen mukaiseen elämään, jossa meitä kutsutaan Jumalan valtakuntaan ja hänen kirkkauteensa (1. Tess. 2:11-12).

 

Jeesus sanoo (Joh. 17:22-23): ”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.”

 

Jumalalta ei voi salata mitään (Jes. 29:15-16, vrt. Matt. 10:26, Mark. 4:22, Luuk. 12: 2-3). Kaikki meidän elämässämme on paljaana hänen edessään, vaikka kuinka yrittäisimme asioita piilotella. 

 

Tästä totuudesta on hengellisessä mielessä kaksi tietä eteenpäin. Sielunvihollinen yrittää lannistaa meidät vetoamalla heikkouteemme, vääriin valintoihimme ja tekoihimme, syntisyyteemme sekä siihen, ettemme voi millä tavoin kelvata Jumalalle, kun elämämme on sellaista kuin se on. Sielunvihollinen yrittää erottaa meidät kaikin tavoin Jumalan ja Jeesuksen yhteydestä.

 

Jumalalle ei ole kuitenkaan mikään uutinen se, millaista ihmisten elämä on. Hän tietää, millaista tekoa me olemme (Ps. 103:14, KR 1938). Hän haluaa yhä uudelleen kutsua meitä yhteyteensä ja läheisyyteensä. Riennämmekö me elämämme kaikissa tilanteissa hänen turviinsa vai uskommeko sielunvihollisen valheita?

 

Paavali kehottaa meitä pyrkimään yhä parempaan. Tammikuussa 2019 kirjoitin seuraavasti jakeesta 1. Tess. 4:3: ”Pyhityksen voi ymmärtää tarkoittavan sitä, että tulemme entistä enemmän Jeesuksen kaltaiseksi (vrt. 2. Kor. 3:17-18). Pyhitys ei ole jotakin sellaista, jonka yritämme väkisin puristaa itsestämme. Pyhitys perustuu siihen, että Jeesuksen opetuslapsina luotamme Pyhän Hengen muuttavaan voimaan ja annamme Pyhälle Hengelle tilaa toimia elämässämme.”

 

Jeesus sanoo (Joh. 10:10): ”Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”

 

Tämän päivän teksteissä on monta jaetta, joita olen jossakin vaiheessa opetellut ulkoa (Jes. 30:21, 1. Tess. 5: 16-24). Niissä on ollut ja on edelleen valtavia lupauksia, kehotuksia ja rohkaisuja yksittäiselle uskovalle ja seurakunnalle!

 

Olisi hyvä säännöllisesti opetella ulkoa ja kerrata jakeita. Paitsi että siinä saa hyvää hengellistä ravintoa ja rohkaisua erilaisiin tilanteisin, se on myös hyvää ja erittäin hyödyllistä aivojumppaa!

 

Jeesus sanoo (Matt. 24:35, KR 1938): ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.”

 

Mihin uskot? Mihin turvaat? Mihin elämäsi perustat? Oikeastaan näihin kysymyksiin voisi ehkä tiivistää sen haasteen, joka meille Raamatussa esitetään. Tämä haaste tulee hyvin vahvasti esille tämänkin päivän teksteissä. Miten vastaat?

 

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että todella pitkän painin kävin aikoinaan näiden kysymysten äärellä. Päätin kuitenkin lopulta turvautua Jeesukseen. Se oli elämäni paras päätös. Se ei ole tarkoittanut, että elämäni olisi ollut helppoa, mutta elämälläni on ollut koko ajan selkeä perustus, suunta ja tarkoitus.

 

Jeesus sanoo (Joh. 3:16): ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”