Toinen Mooseksen kirja päättyy pyhäkköteltan valmistumiseen ja Herran kirkkauden laskeutumiseen sinne pilven muodossa. Mooses oli varmasti todella, todella onnellinen saatuaan työn päätökseen. Minusta on hurjan kaunista, miten kirjan viimeinen jae kertoo, että öisin Herran pilvestä loisti tulinen hehku. Jumala esiintyy Vanhassa testamentissa useinkin erilaisissa luonnonilmiöissä, ja tämä on yksi hieno lisä kyseiseen luetteloon. Kun tuollainen roihu on ollut lähellä, on ollut varmasti helppoa uskoa siihen, ettei tarvitse pelätä ”yön kauhuja tai ruttoa, joka liikkuu pimeässä” (Ps. 91).
Ensimmäisen Johanneksen kirjeen ensimmäisessä luvussa on tiukkaa asiaa siitä, että mikäli emme tunnusta olevamme syntisiä, me suorastaan petämme itseämme ja teemme Jumalasta valehtelijan. Muiden ihmisten syntisyys on helppo nähdä. Yleensä työkavereissa ja naapureissa on jos minkälaista jumalatonta, ja vaikka ei olisikaan, voi viimeisenä keinona avata television ja alkaa katsoa uutisia tai tosi-tv:tä. Mutta ei. Se millä on oikeasti merkitystä on oma vaellus. Minä olen syntinen. Minä en voi pelastaa itseäni, saati sitten jotakin toista. Muutos alkaa itsestä, mutta ei itse tekemällä, sillä: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”
Esteri