Kertomusta Amnonista ja Tamarista on raskasta lukea mm. siksi, että se tulee niin lähelle nykytodellisuutta. Tuntuu siltä, että melkein päivittäin saa uutisista lukea raiskauksista ja lasten hyväksikäyttötapauksista. Heikkoja ja puolustuskyvyttömiä houkutellaan inhottaviin tekoihin mm. luottamusta väärinkäyttämällä. Viime kädessä turvaudutaan väkivaltaan, jolla murretaan vastustus, ja hyväksikäytetään säälimättä.
Daavid tiesi, mitä Amnonin ja Tamarin välillä tapahtui. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään, koska hän ei ”tahtonut pahoittaa Amnonin mieltä, sillä tämä oli hänen esikoisensa ja hänelle rakas” (jae 21). Daavidin päätöksellä olla tekemättä mitään oli vakavat seuraukset hänen pojilleen Amnomille ja Absalomille. Tamarin kohtalo jää osittain avoimeksi. Todetaan vain, että ”hän jäi yksinäisenä asumaan veljensä Absalomin taloon” (jae 20).
Mitähän meiltä jää näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä? Mitähän me näemme, kuulemme ja ymmärrämme, mutta jätämme kuitenkin tekemättä, vaikka tiedämme, että nyt olisi toiminnan aika?
Tänään rukoilen, että Paavalin sanat ja ajatukset Titukselle (3:1-8) saisivat yhä enemmän tilaa minussa ja meissä.
Pekka