Sanotaan, että aika parantaa haavat. Valitettavasti sanonta ei taida pitää paikkaansa ainakaan henkisellä ja hengellisellä tasolla. Siltä se näyttää ainakin Daavidin ja Absalomin kohdalla.
Absalom pakeni kolmeksi vuodeksi, minkä aikana Daavid ”alkoi leppyä Absalomille” (2. Sam. 13:37-39). Erinäisten vaiheiden jälkeen Daavid ja Absalom kohtaavat (2. Sam. 14:33). En tiedä, olenko oikeassa, mutta jotenkin kohtaamisesta syntyy vaikutelma, ettei siinä kuitenkaan tapahtunut aitoa kohtaamista, jossa he olisivat tietoisesti katuneet tekojaan tai tekemättä jättämisiään ja pyytäneet toisiltaan anteeksi. Mahdollisuus anteeksipyytämiseen ja anteeksisaamisen jäi käyttämättä, mikä osaltaan ehkä johti seuraavan luvun tapahtumiin. Aika ei siis ollut parantanut haavoja, eivätkä Daavid ja Absalom toimineet aktiivisesti niin, että haavoilla olisi ollut mahdollisuus parantua.
Paavalin kirjeestä Filemonille voidaan lukea päinvastainen esimerkki. Orja Onesimos oli ilmeisesti karannut isännältään Filemonilta, jolla oli perusteltu syy olla vihainen. Varsinaista Filemonin reaktiota Onesimoksen paluuseen ei kerrota, mutta Paavalin vetoomuksen perusteella voi olettaa, että Filemonin ja Onesimoksen suhde normalisoitui. Olihan heistä tullut veljiä Kristuksessa.
Pekka