2. Aik. 11, Matt. 6

2. Aik. 11 Matt. 6

Päivän Vanhan testamentin luku on pääosin kuvailevaa tekstiä, joka ei ota kantaa juuri muuhun kuin siihen, että Herra ei halunnut ihmisten nousevan toisiaan vastaan, vaan oli antanut kaiken aiemman tapahtua omasta tahdostaan. Itselleni jäi tänään mieleen se, miten Israelin puolelta tultiin Rehabeamin puolelle, kun Israelin puolella ei saanut enää palvella Herraa sillä tavalla, miten monet olisivat halunneet. Mietin lähes päivittäin sitä, onko meidän yhteiskunnassamme kohta samanlainen tilanne. Saako ihminen enää uskoa, tai jos saa, onko muilla enää velvollisuutta kunnioittaa hänen uskoaan? Olen itse kyllästynyt kuuntelemaan uskoa vastaan esitettyjä kevyitä argumentteja, kuten ”Raamattu on vanha epämääräinen kirja” tai ”älkää uskoko satuolentoon”. Tällaista ei tunnisteta hyvien tapojen vastaiseksi läheskään siinä mittakaavassa, missä juridiikka sen mahdollistaisi. Tietysti on kristittyjen kannalta paljon ahtaampiakin yhteiskunnallisia tilanteita, mutta se ei estä sitä, etteikö meidän yhteiskuntamme ilmapiiri saisi tuntua raskaalta. Ilmapiiri voi uhata jopa mielenterveyttä, joten on tärkeää, että meillä on seurakuntayhteys, jossa käydä läpi kaikki ilmapiirin aikaansaamat ahdistavat kokemukset. 

Uuden testamentin puolella on jälleen paljon asiaa. Koen, että muistutus tekopyhyyden vaarallisuudesta on jatkuvasti ajankohtainen, sillä ihmiselle on luontaista kaivata laumaltaan hyväksyntää ja ihailua, myös uskonnollisissa asioissa. Ymmärtääkseni tämä ei tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi mitätöidä tekemäänsä hyvää, vaan omaan hyvyyteen suhtautumista nöyryydellä. C.S. Lewis on sanonut yhden lempisitaateistani: ”Nöyryys ei ole sitä, että ajattelet vähemmän itsestäsi, vaan vähemmän itseäsi”. Luvun loppupuolella muistutetaan Jumalan huolenpidosta, jonka rinnalla mammonan palvominen on silkkaa turhuutta. Miksi murehtia turhista tai havitella materiaa, kun on hyvä Jumala, joka on antanut elämällemme niin paljon parempia tarkoituksia?

Esteri