Päivän Vanhan testamentin luku kertoo siitä, miten harmillisesti Israel luopui jälleen kerran Herran laista ja sai tuntea sen seuraukset nahoissaan. Katumus kuitenkin säästi heidät vielä suuremmalta tuholta. Katumus on merkillinen asia, sillä se on todistetusti tehokas keino sovinnon tekemiseen ja muurien murtamiseen myös ihmisten kesken. Katumusta ja häpeää osoittavalle annetaan todennäköisemmin anteeksi kuin sellaiselle, joka ei ole aidosti pahoillaan. Sopiva määrä katumusta voi siis olla jopa kaunista, eikä suinkaan poispantavaa: olen oppinut jotain, tuntuu hyvältä palata luoksesi, kiitos, kun saan anteeksi. Elämässä tulee kuitenkin vastaan tilanteita, joissa emme osaa katua, vaikka pitäisi. Mikä silloin avuksi? En halua antaa tähän liian yksinselitteisiä vastauksia, sillä kyse on varsin keskeisestä asiasta, mutta minua on usein tällaisessa tilanteessa lohdutettu sillä, että katumattomuudenkin voi pyytää ja saada anteeksi Jeesuksen tähden.
Matteuksen evankeliumin äärellä tulen tänään pohtineeksi sitä, miten paljon Jeesus vetoaa opetuksessaan järkeen ja loogisuuteen. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. ”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät”. ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Tai sitten puheet hyvistä hedelmistä ja fiksusta rakentajasta. Joskus usko saattaa tuntua hulluudelta ja varmasti se sen luonteeseen osittain kuuluukin, mutta joskus on hyvä muistaa, että Jumalan valtakunta on rauhan ja terveen järjen valtakunta, joka kuuluu lasten kaltaisille. Olen itse kokenut, että suurin osa Raamatun opetuksista olisi pääteltävissä maalaisjärjellä, mikäli ihminen vain vaivautuisi ajattelemaan. En halua sanoa, ettei saisi kysellä ja kipuilla ja koetella: totta kai saat ja se kuuluu asiaan! Mutta kaikesta ei tarvitse tehdä välttämättä vaikeaa. Jumalakin taitaa olla toisinaan yllättävän maanläheinen.
Esteri