Myönnän, Jobin kirja on minulle haasteellista lukea. Olen varmaan kertonutkin, että kirjaa tai elokuvaa katsoessani usein tarkistan heti alkuun sen lopun . Jos päätös miellyttää, niin voin lukea tai katsoa kaikessa rauhassa. Tästä selvitään, lopussa käy hyvin! Jobin kirjan kanssa olen tehnyt samoin. Ja nyt tulee juonipaljastus: lopussa Jobin elämässäkin uusi Jumalan luku kääntyy ja kaikki päättyy hyvin.
Mutta tämän viikon luvuissa ollaan vielä prosessissa. Job on menettänyt kaiken. On kipeiden tunteiden ja kysymysten aika. Vastauksia ja hyvää lopputulosta ei vielä näy eikä kuulu. Ystävät ovat vierellä, mutta hekään eivät osaa auttaa. Job on yksin. Jumalakin on hiljaa.
Silloin kun elämän kärsimys tulee kohti, niin tunteet myllertävät joka suuntaan. Tunteita ei tarvitse säikähtää. Ei sen, joka on myrskyssä eikä hänen läheistensäkään. Ei Jumalakaan meidän tunteitamme säikähdä. Hän tietää ja tuntee meidät ja kestää kaikki tunteemme, vihamme ja katkeruutemme sekä miksi-kysymyksemme. Jumalan edessä on turvallista tuntea kaikki tunteensa. Kärsimyksen keskellä ei ole hyvä olla yksin, tarvitsemme jonkun vierellemme, että jaksamme käydä kärsimyksen matkaa ja odottaa Jumalan apua. Ettemme käänny pettyneenä lopullisesti Jumalasta pois. Vaikka Jeesus on joka hetki lähellä, niin kärsimyksen keskellä sitä on vaikeaa uskoa ja huomata. Ystävä voi parhaimmillaan olla puolestani uskomassa ja tuomassa toivoa, että tästäkin voidaan selvitä. Että Jeesus on kaikkein pimeimmälläkin hetkellä vieressä ja auttaa seuraavan askeleen eteenpäin.
Ja tulee vielä se päivä, jolloin voin Jobin tavoin tunnustaa Jumalalle: ”Nyt ovat silmäni nähneet sinut”, Job 42:5. Kärsimyksen kautta voin oppia tuntemaan sen, että Jumalan rakkaus kestää ja että, se on aina suurempi kuin kipuni.
Tiina