Hei pitkästä aikaa! Meikäläisen kulunut syksy meni intensiivisesti varhaiskasvatuksen harjoittelussa, joten en ole kerennyt tälle puolen nettiä useisiin kuukausiin. Kuitenkin nyt syksyn jälkeen on hauskaa taas kommentoida Raamattua ja sen opetuksia. Saattaa olla, että näkökulma on toisinaan korostuneen kasvatus- ja ihmissuhdekeskeinen… Tänään esimerkiksi mietin Jesajan kirjan äärellä sitä, miten Jumalan ja Israelin suhde pitää sisällään kaikki kuviteltavissa olevat tunteet. Tämä lienee tuttua jokaiselle, joka on joskus kasvattanut tai ohjannut toista ihmistä. Tunteet vaihtelevat äärimmäisestä innostuksesta ja lempeydestä äärimmäiseen turhautumiseen ja puhalteluun. Tämä näkökulma on auttanut minua viime aikoina ymmärtämään kristinuskon opetusten kirjoa: on ainoastaan luonnollista, että ne näyttävät toisinaan ristiriitaisilta, koska sitähän elämä on. On laki ja evankeliumi, on järki ja usko… Koko elämän kirjo! Mutta kaiken taustalla on lopulta itse hyvyys, jonka jonain päivänä voimme toivottavasti kokonaan käsittää.
Jaakobin kirjeen neljäs luku kertoo kateudesta, kiihkosta, väärästä itsevarmuudesta ja tuomitsemisesta. Voi veljet, miten ajankohtaisia teemoja ne ovatkaan omassa elämässäni! Tuntuu, että nykyisin lähes päivittäin saan itseni kiinni ylpeistä, vertailevista, kateellisista tai tuomitsevista ajatuksista. Olen kipuillut ystävilleni sitä, missä menee raja synnin ja faktojen toteamisen välillä: onhan kuitenkin toisinaan ilmiselvästi nähtävissä, että joku on menestyneempi kuin toinen tai että jonkun toiminta on tuomittavaa. Ystäväni ovat pähkäilleet asiaa hartaasti, mutta emme ole päässeet mihinkään selkeään lopputulokseen. Jospa tässä asiassa, aivan kuten niin monissa muissakin, tärkeintä ei ole se, miten määritellään väärä, vaan se, miten määritellään oikea? Jospa paras tie ulos kaikesta tästä onkin yrittää rakastaa ihmisiä niin kokonaisvaltaisesti, ettei ole tarvetta vertailla, tuomita tai osoittaa ylemmyyttä, sen sijaan, että yrittäisi vain päästä eroon haitallisista ajatuksista? Tähän kaikkeen tarvitaan tietysti armoa. Vaikka kuinka yrittäisi ja pyristelisi, niin täydellisiä meistä ei tule koskaan, ja siksi armon vastaanottaminen on ratkaisevan tärkeää. Koska olen tarvinnut sitä itse viime aikoina epätoivoisesti, haluan sanoa myös sinulle, jos näiden vaikeiden tunteiden kanssa kipuilet, että Jeesuksen nimessä syntisi ovat anteeksiannetut.
Esteri