Päivän Vanhan testamentin kohdassa kuvaillaan ihmeen kauniisti sitä, millainen olisi maailma, jossa ei olisi pahuutta. Pedot ja riista voisivat syödä vierekkäin ja vauva leikkiä käärmeenkolon luona. Tulee suorastaan hämmentynyt tunne: eihän noin ikinä voisi olla. Mutta ehkä keskeneräisen ihmismielen hämmennys kertoo nimenomaan siitä, että sellainen maailma olisi todellakin jotain ihmeellistä. Tulin miettineeksi samaa omaan elämääni soveltaen. Miten minun elämäni muuttuisi, jos maailmassa ei olisi pahuutta? Ulko-ovissa ei ainakaan tarvitsisi olla lukkoja, nettipankissa ei tarvitsisi olla salasanaa, pimeille kujille voisi mennä kävelemään iltaisin täysin huoletta… Olisi se aika erilaista! Joka tapauksessa toivon kuitenkin hartaasti, että jonain päivänä me kaikki saamme opetella elämään sellaisessa maailmassa. Sitähän päivän Vanhan testamentin kohta taitaa meille lupailla.
Ensimmäisen Pietarin kirjeen ensimmäinen luku korostaa pariinkin otteeseen sitä, miten meitä ei ole pelastettu millään katoavalla tavaralla, vaan kalliilla, katoamattomalla Jumalan Sanalla. Kunpa tätä asiaa jaksaisi ajatella useamminkin. Se laittaa asiat elämässä oikeaan perspektiiviin. Olen katsellut kuluneena syksynä läheltä varhaiskasvatuksen harjoittelussa, miten jokaisella ihmisellä on lapsesta saakka tarve kokea olevansa arvokas. Samaan aikaan ihminen kuitenkin uskoo mitä pienimmistä vihjeistä ja sattumuksista, että hän ei sitä ole. Tunnistatko tämän? Tilanteesta ja taustasta riippumatta jokaiselle ihmiselle on varattuna kuitenkin ilosanoma: Jumala on pelastanut meidät kalliisti. Eikö se kerro välttämättä jotakin siitä, että Jumala on nähnyt meidät vaivan arvoisiksi? Kuten kristillinen nuorten media Nuotta kerran hienosti muotoili Garnierin mainoksen uuteen muotoon: Jumalan rakkaus – olet sen arvoinen!
Esteri