Jesajan kirjan 12. luku on ylistystä alusta loppuun saakka. Vaikka en paljoa historiankirjoituksesta tiedäkään, niin sen olen muistaakseni kuullut jossain, että Raamatun aikana asioita alleviivattiin toistamalla niitä. Oli tämä sitten täyttä faktaa tai faktaa vain osittain, niin joka tapauksessa päivän luku tekee yhden asian erittäin selväksi: Jumala on suuri ja ylistämisen arvoinen. Ajattelen itse niin, että uskonelämässä on tärkeää jättää tilaa sille, että toisinaan keskittyy vain Jumalan hyvyyteen. Ei kiirehdi minnekään eteenpäin mielessään, vaan istahtaa alas, laittaa napit korviin ja miettii esimerkiksi armoa tai rakkautta.
Valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa… Välillä kun katselee seurakunnassa ympärilleen ei voi olla miettimättä: ”siis… mekö?” Meistä jokainen on aikamoinen oman tiensä kulkija: on hiljaista hiihtelijää ja hiihtelijää, joka saisi olla enemmänkin hiljaa. On erikoisia vitsiniekkoja ja toisaalta ihmisiä, joiden huumorintajusta emme ota mitään tolkkua. Ja ties mitä muuta! Ja meidän pitäisi olla kuninkaallinen papisto. Toisaalta jos vertaamme Raamattuun, niin samoja asioita miettivät myös Vanhan testamentin henkilöt sekä apostolit. Pietari oli temperamenttinen, Tuomas epäili… Meidän on tärkeää muistaa, että myös seurakunnan suhteen tulemme täydellisiksi vasta Taivaassa. Seurakunta koostuu ihmisistä ja näin se on yhtä aikaa sekä pyhä että keskeneräinen. Meidän ei pidä antaa turhia lupauksia seurakuntaelämän ihanuudesta ulkopuolisille tai lakaista yhteisön ongelmia maton alle. Mutta jos olemme aitoja ja läpinäkyviä, saatamme pian huomata, että keskeneräinen voikin olla äärimmäisen rakastettavaa. Voimahan tulee täydelliseksi heikkoudessa, eikö niin?
Esteri