Päivän psalmissa 113 nostetaan esille kaksi kärsivää ihmisryhmää: köyhät ja lapsettomat. Molemmat ihmisryhmät joutuvat kokemaan useimmiten syvää toivottomuutta, johon saattaa sekoittua pelkoa ja häpeää. Molemmat tilanteet voivat johtaa siihen, että ihminen alkaa määritellä itsensä kärsimystensä kautta. Olen asunnoton, olen lapseton, olen surkea ja kurja. Psalmissa kuitenkin puhutaan siitä, miten Jumala auttaa tällaisessa tilanteessa olevia. Tiedämme toki, etteivät kaikki tarinat maan päällä pääty onnellisesti, mutta kristittyinä voimme uskoakseni aina turvautua siihen, ettei meidän tarvitse tai kuulu rakentaa identiteettiämme sen varaan, mitä meille tapahtuu maallisen vaelluksemme aikana. Me emme ole ensisijaisesti rikkaita tai köyhiä, pärjääviä tai epäonnistuneita, perheellisiä tai perheettömiä. Me olemme Jumalan lapsia, pelastettuja ja äärimmäisen arvokkaita Hänen silmissään. Tämä ei tarkoita, etteivätkö jumalasuhteen ulkopuolella olevat asiat olisi tärkeitä. Ei todellakaan, erityisesti ihmissuhteisiin liittyvät asiat ovat äärimmäisen tärkeitä. Yritän vain sanoa sen, että mikään ei ole niin tärkeää kuin Jumalan lapseus. Mikään ei ole yhtä horjumatonta. Rakennetaan sen varaan ja vasta sen päälle kaikki muukin.
Markuksen evankeliumin kahdeksannessa luvussa on suorastaan hauskan arkinen tilanne siitä, miten Jeesus yrittää puhua opetuslapsille vakavasti fariseusten ja Heroksen hapatteesta, mutta opetuslapset vain jankkaavat siitä, ettei heillä ole leipää. Jeesus nuhtelee opetuslapsia muistuttamalla, miten Hän oli tehnyt aiemmin jo kaksi ruokkimisihmettä. Mitä tällainen tilanne oikeastaan kuvastaa? Kuvastaako se sitä, että ehkä Jumalalla olisi meille paljonkin kerrottavaa elämän suurista asioista, mutta meillä on liian kiire murehtia, miten selviämme päivittäisestä elämästä? Päivittäisestä elämästä, joka oikeastaan on Jumalan hallinnassa? Vastuuttomaksi ei tietenkään pidä heittäytyä. Kristityn kuuluu tehdä työtä, ennakoida tulevaisuutta ja varautua uhkiin. Mutta samaan aikaan on tärkeä muistaa, että oman arjen ympärillä ja ulkopuolella on paljon minua isompia ongelmia. Jos juna ei joskus ole ajoissa, jos unohdan joskus pullokuitin ostoskorin pohjalle, jos kaadan joskus kaakaon olohuoneen matolle, niin voisinko kuitenkin muistaa, että tämä ei ole loppupeleissä suurikaan murhe? Oman arjen ympärillä on ihmisiä, jotka kaipaavat kohtaamista, syvällisiä ongelmia, jotka kaipaavat pureutujia ja Jumala, joka haluaa pitää yhteyttä. Yritetään muistaa asioiden tärkeysjärjestys!
Esteri