Profeetta Hesekiel on minulle varsin jäsentymätön Vanhan testamentin henkilö. Lähdekirjastani luin, että hän oli pakkosiirtolaisten profeetta ja monessa muussakin roolissa siellä. Samaan aikaan Jeremia oli Jerusalemiin jääneiden profeettana. Jumalan suurta rakkautta on ollut varustaa omansa profeetoilla, vaikka olikin joutunut sallimaan kansalle tällaisen onnettomuuden. Kun kaukana kotoa joku julistaa tuttua oppia ja sen pohjalta totuutta, voisi ajatella kansan identiteetin säilyvän ja kansaa houkuttavan kääntyä oman Jumalan puoleen. Samalla nuoremmat sukupolvetkin tulivat tuntemaan hengellisen perintönsä.
Tässä luvussa profetoidaan tulevasta. Jumalan unohtumisesta ja jumalisesta elämästä luopumisen seurauksena oli tulossa tuho. Kaikesta piti luopua. Tämän luvun lopuksi profeetta julisti Herran sanana: ”He tulevat tietämään, että minä olen Herra.” Tätähän Jumala haluaa viestiä edelleenkin.
”Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitä Tituksen tulolla” (6). Titus toi viestiä, että Korintin seurakunnassa oli ikävöity Paavalia. Näin ymmärrän. Tieto, että joku kaipaa jossain, on mielenterveydelle tarpeellista. Kaipaus kertoo toisen ihmisen hyväksymäksi tulemisesta. Miten paljon jääkään viestimättä tuota kaipausta tai jopa ikävää elämän arjen tiimellyksessä.
Paavalikaan ei välttynyt masennukselta, näin tulkitsen. Oli ollut ulkoapäin tulevaa painetta ja sisällä pelkoa. Tällaisessa tilanteessa ei ole eduksi jäädä yksin, vaikka se olisikin houkutteleva valinta. Tituksen tulo merkitsi paljon ja tapaaminen oli enemmän kuin pelkkä työkokous.
Kenelleköhän voisin olla lohtua ja rohkaisua tuova ”Titus” tänään?
Pirkko