Tänään alkaa Miikan kirja. Raamatunlukijainliiton (joka on näissä kommenteissa päälähteeni) mukaan Miikan kirjan voi jakaa kolmeen eri jaksoon, joista jokainen alkaa ”kuulkaa”, ja joista jokainen päättyy Jumalan lupaukseen. Ensimmäinen jakso kattaa kaksi ensimmäistä lukua ja käsittelee Raamatunlukijainliiton mukaan lupauksia siitä, että Israelin heimot kootaan takaisin omaan maahansa. Huomenna siis tiedämme näistä lupauksista enemmän! Taitaakin olla niin, että tämän päivän lukua on jokseenkin vaikeaa tulkita ilman suurempaa kontekstia. Tosin luvun alussa oli hienoa kuvausta Jumalan suuruudesta. Tällaisten tekstien äärellä on sanomattakin selvää, että Jumalan suuruus on ollut puhuttelevaa useille ihmisille läpi historian.
Heprealaiskirjeen viimeinen luku on monessa mielessä kaunis, kun kirjoittaja antaa ohjeita kristillistä elämää varten ja lisäksi lausuu lopussa upeat sanat: ”Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus.” Tänään kuitenkin kiinnitin huomiota myös tähän jakeeseen: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään.” (Hepr. 13:15) Mielestäni näyttää siltä, että tässä vedetään hauskasti yhtäläisyysmerkkejä tunnustamisen ja kiitoksen välille. Onko niin, että Jeesuksen tunnustaminen on jo sellaisenaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan? Tai vastaavasti, jos ihmisessä syntyy kiitollisuus, hän todennäköisesti myös tulee tunnustamaan Jeesuksen? Oli asia kuinka tahansa, on ihanaa muistaa, miten aina ja kaikkialla voimme keskittyä kiittämään siitä, että meillä on todellakin jotain, mistä kiittää.
Esteri