Tämän viikon ajattelin kulkea Abramin ja Sarain matkassa. Eilisen päivän luvussa he lähtivät jo Jumalan kutsusta liikkeelle kohti uutta tuntematonta. ”Usko sai Abrahamin tottelemaan ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa. Koska hän uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa, ja niin asuivat myös Iisak ja Jaakob, jotka perivät saman lupauksen.” Hepr 11:8,9
Matka oli ollut jo tähän asti pitkä. Päivän luvussa silmiini pisti erityisesti ne jakeet, joissa kerrotaan Abramin pysähdyksistä ja siitä, että hän pystytti alttarin Herralle ja rukoili. 1 Moos 13:4,18. Tässä luvussa ei kerrota sen tarkemmin Abramin rukouksista, mutta rukous ja Herran puheen kuuleminen olivat tärkeitä. Arvatenkin matkat autiomaassa olivat vaivalloisia ja kuluttavia. Ehkäpä välillä nousi mieleen – ainakin Saraille – sekin, että kannattiko lähteä matkaan?
Silloin kun oma matka on vaivalloista, niin meidänkin on hyvä pysähtyä, rukoilla ja kuunnella, mitä Jeesus meille puhuu. Jeesus on uskollinen, Hän ei petä lupauksiaan. Hän muistuttaa meitä lupauksistaan aivan kuten muistutti Abramiakin. Hän auttaa matkalla ja pitää huolta. Erämaassakin.
”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä Minä johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla he eivät kompastu.” Jer 31:9
Tiina