Psalmi 26 päättää viikkomme yhtä hassujen pohdintojen ääreen kuin mitä tiistaina kävimme läpi. Jos tiistaina psalmitekstin pohdinnan kohteena oli menestymisen ja ylpistymisen välinen rajanveto, voisi tämän päivän psalmin äärellä miettiä sitä, milloin ihminen voi todeta Jumalan edessä eläneensä nuhteettomasti. Ainahan puhutaan siitä, miten Jumalan edessä kukaan ei ole vanhurskas, mutta Daavid on jutellut selkeästi Jumalalle myös siitä, miten hän on elänyt ainakin pääosin nuhteettomasti. Mikähän sen funktio voisi olla? Kiitollisuus? Kisaväsymyksen purkaminen? Voisiko kyseessä olla se, että ihminen haluaa purkaa Jumalalle joskus myös sitä, miltä asiat inhimillisesti katsoen näyttävät? Jos aina ei jaksa ajatella asioita Jumalan näkökulmasta, vaan joskus on tarpeen myös todeta Jumalalle, että minä koen näin, minusta tuntuu tältä, minusta asia on näin? Olen kuullut sanottavan, että psalmeissa näkyy, miten Jumalalle voi jutella aivan kaikesta riippumatta siitä, mikä olisi poliittisesti korrektia. Ehkä tässäkin näkyy siitä jotain tai sitten Jumalan edessä voi todella sanoa joskus eläneensä nuhteettomasti. Mene ja tiedä.
Tänään päätämme Roomalaiskirjeen. Roomalaiskirjeen viimeisessä luvussa on kosolti terveisiä uskovaisille veljille ja sisarille sekä lyhyitä kehotuksia kristityn vaellusta varten. Tänään kiinnitin iloisesti huomiota siihen, miten paljon Paavali lähettää terveisiä naisille. Olimmepa naispappeuskysymyksestä mitä mieltä tahansa, selvää on kuitenkin, että naisten merkitys seurakunnassa on alusta asti ollut suuri. Naiset eivät ole olleet olemukseltaan hentoja sivustaseuraajia, vaan he ovat Paavalin sanojen mukaisesti todella nähneet vaivaa ja tehneet töitä. Aivan luvun ja koko kirjeen lopussa on myös jae, jonka haluan nostaa meille kaikille varustukseksi alkavaa viikkoa vasten: ”Ylistys hänelle, joka pystyy voimallaan vahvistamaan teitä, niin kuin ilmoittaa evankeliumi, jota minä julistan, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, se paljastettu salaisuus, joka on ikiajoista saakka ollut kätkettynä!”
Esteri