Kansa kyllästyy arkiruokaansa, mannaan. Sekalaisen väestön osassa heräsi hillitön ruoanhimo ja israelilaisetkin rupesivat valittamaan (4). Valitus siis tarttui. Mooses turhautui ja uupui tilanteeseen. Hän sai apua ja kansa viiriäisensä, joita kerättiin tuntikaupalla yötä myöten. Ahneimpia, hillittömyyden valtaan joutuneita kuoli ja heidät haudattiin. Mannan keräämisen ohjehan oli kerätä vain päivän tarpeeseen, paitsi muistaakseni sapattina toimittiin toisin.
Tässä ahneuden kulttuurissa elävänä tämä ilmiö on tuttu ja silti pysäyttävä. Miten paljon onkaan ajatusta ahnehtia ja varustautua huomiseen ja tulevaan. Jumalalla on antaa ajallaan. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme -tila olisi monelle meistä stressin paikka, jos huomisen leipä olisi epävarmuuden alla. Anteeksi, Jeesus, ahneuteni ja kiitos, että varustat.
Kylläpä niin voisin samaistua tämän luvun rikkaaseen mieheen, joka korjaa sadon aittoihinsa ja sitten luulee ja toivoo voivansa elellä rauhassa ja helpolla nautiskellen (16-). Näin työuran loppuvaiheessa tuollainen tilanne kuulostaa houkuttelevalta, kun olisi aitat täynnä eläkeläisen elellä.
Mutta olen ihmisten elämästä jostain lukenut ja tarinoista päätellyt, ettei tuollainen elämä sittenkään tuo tyydytystä. Vaikuttaa siltä, että rikkaan miehen luottamus perustui materiaan eikä hänellä ollut elämässään mitään suuntaa tai tehtävää.
Meidän elämässämme ajassa on loppuun saakka jokin tehtävä Jumalan valtakunnassa. Sen ei tarvitse olla edes päällepäin näkyvää tekemistä, pohjimmiltaan armon vastaanottamista ja siitä elämistä, ihan tänään ja tässä. Olipa aitoissa sitten satoa ja varoja tai ei.
Pirkko