Viikon viimeisen Uuden testamentin kohdan viimeiset jakeet kuuluvat seuraavasti: ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.” (Jakeet 16-18) Voisi ajatella, että Paavali puhuu tekstissä siitä, millaisesta perspektiivistä maallisia asioita kannattaa katsella. Katsommeko asioita vain lyhytnäköisesti, omaa näkökulmaamme painottaen vai olemmeko valmiita katsomaan kauemmas, yli oman ymmärryksemme?
Mielestäni Raamatun pohjalta ei voi sanoa, että tämän elämän asioilla ei olisi väliä, sillä niillähän on väliä niin paljon, että Jumala vaatii meistä jokaisen tilille siitä, miten olemme tämän elämämme käyttäneet. Kauemmas katsominen ei siis voi tarkoittaa sitä, että unohtaisimme elää nyt: tehdä oikein, rakastaa ja olla kiitollisia juuri nyt. Mutta kauemmas katsominen muistuttaa meitä siitä, että emme elä tätä hetkeä varten, vaan jotain suurempaa ja parempaa varten.
Oli elämässä hyviä tai pahoja asioita, kaikki ei ole tässä, ja se on tärkeä muistutus molempiin tilanteisiin. Hyvinä hetkinä se muistuttaa meitä siitä, että emme juurru liiaksi maalliseen, sillä täällä koi ja ruoste tekevät tuhojaan. Lisäksi liika kiinnittyminen maalliseen ajaa ihmisen uskoakseni lopulta ahdinkoon, sillä tarvitsemme elämälle syvällisempää merkitystä kuin vain nykyhetken ja oman onnemme. Voisikohan tämä olla syy sille, miksi erityisesti länsimaiset nuoret voivat nykyään hyvin huonosti? Huonoina hetkinä kauemmas katsominen puolestaan antaa toivoa siitä, että Jumala ei ole unohtanut meitä, että lopulta kaikki vielä selviää. Saamme voimaa jatkaa, kun tiedämme, että jossain odottaa jotain monin verroin parempaa kuin tämä elämä.
Jospa saisimme kauemmas katsomisesta voimaa myös tulevaan viikkoon. Siunausta sinulle sinne, mitä ikinä se pitääkään sisällään!
Esteri