”Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa.” (Jakeet 15-16) Ensimmäinen Pietarin kirje on kirjoitettu kristityille, jotka kokivat painostusta ja jopa vainoa uskonsa tähden. Ei siis ole ihme, että Pietari kehottaa kestämään monenlaisia kärsimyksiä, vieläpä nimenomaan kristittynä.
Me elämme yhteiskunnassa, jossa on lakiin kirjattu uskonnon- ja mielipiteenvapaus. Toki näemme ympärillämme hämmentäviä esimerkkejä tämän murenemisesta, esimerkiksi Päivi Räsäsen raamattukäräjät, mutta toistaiseksi harvan tarvitsee pelätä terveytensä tai henkensä puolesta siksi, että on kristitty. Jotkut tuntemani kristityt kokevat tämän hyvin vaikeana asiana: kestäisinkö vainoja, jos minut yhtäkkiä siirrettäisiinkin jonnekin muualle? Voisinko kuolla marttyyrikuoleman?
Olen miettinyt, voisiko tästä raamatunkohdasta olla apua näihin pohdintoihin: ”Kun teitä viedään luovutettaviksi viranomaisille, älkää etukäteen olko huolissanne siitä mitä puhuisitte. Puhukaa ne sanat, jotka teille tuona hetkenä annetaan. Silloin ette puhu te, vaan Pyhä Henki.” (Mark. 13:11) Ehkä samalla tavalla kuin meidän ei tarvitse etukäteen huolehtia siitä, mitä sanoisimme viranomaisten edessä, meidän ei tarvitse myöskään huolehtia etukäteen siitä, miten tulemme suhtautumaan kärsimyksiin. Ehkä homma toimii jotakuinkin niin, että saamme voiman ja viisauden aina kulloiseenkin hetkeen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän pitäisi nostaa jalat ylös ja unohtaa samantien kaikki huoli vainotuista kristityistä tai kristinuskon tulevaisuudesta, mutta voisin kuvitella, että henkilökohtaisen vaelluksen kannalta on parempi ottaa päivä kerrallaan, elää yhden päivän uskollisuudesta käsin.
Esteri