Ovatko puheeni ja tekoni linjassa toistensa kanssa (Matt. 23:3)? Siinäpä on kiperä kysymys. Jos siihen rehellisesti vastaan, niin eivät ne aina ole. Joudun pettymään itseeni, kun huomaan lipsuvani siitä, mistä muille puhun ja/tai mitä annan muiden itsestäni ymmärtää. Kaikkein raadollisimmin tämä tulee esille läheisissä ihmissuhteissa. Tänäkin aamuna rakas vaimoni, jonka kanssa olen saanut tänään olla 34 vuotta naimisissa, joutui (jälleen kerran) pettymään minuun, kun en kuunnellut häntä. Minulla on ihmeellinen taito uppoutua omiin ajatuksiini: olen fyysisesti läsnä mutta henkisesti jossakin muualla. Puheen tasolla kuitenkin olen hyvin vahvasti sitä mieltä, että näin ei ole hyvä käyttäytyä.
Vuosia sitten mieleeni nousi ajatus reppana-teologiasta. En tiedä, ovatko muut tällaista termiä käyttäneet. Tuo ajatus liittyi havaintoihin, joita olin omasta ja muiden ihmisten elämästä tehnyt. Ulospäin kaikki saattaa näyttää oikein tai jopa erittäin hyvältä, mutta kun hieman pintaa raaputetaan, niin alkaakin löytyä kaikenlaista ei-niin-miellyttävää. Tästä päädyin siihen ajatukseen, että jokainen ihminen on jollakin tavalla reppana. Sitä ei ole aina helppo myöntää, mutta kuitenkin se on ainakin itselleni hyvin vapauttavaa. En tarkoita sitä, että sen taakse voisi tai pitäisi piiloutua ja siten vapautua kaikesta vastuusta, vaan sitä, että voin suhtautua itseeni ja toisiin ihmisiin armollisesti. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä tule täydelliseksi. Silloin, kun asiat eivät mene niin kuin pitäisi, voi pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Se ei ole helppo tie, mutta se lienee kuitenkin ainoa tapa kasvaa edes hieman ja päästä irti tavoista ja teoista, jotka ärsyttävät itseä ja toisia ihmisiä.
Pekka