Sananlaskujen kuudennessa luvussa on paljon eri teemoja. Tänään poimin käsiteltäväkseni ahkeruuden. ”Mene, laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi. Ei sillä ole ketään käskijää, ei herraa eikä hallitsijaa, ja silti se kerää kesällä ruokansa ja täyttää varastonsa korjuun aikaan.” (Jakeet 6-8) Liikun hieman vaarallisilla vesillä, mutta otan riskin ja puhun tästä kuitenkin.
Nykyään puhutaan aika vähän laiskuuden paheesta. Periaatteessa se on ymmärrettävää yhteiskunnassa, jossa jokaisella on tuhat rautaa tulessa samaan aikaan, jossa uutisilta ei saa hetken rauhaa, ja jossa kaiken hektisyyden vastapainoksi kaivataan vain hiljaisuutta, lepoa ja rauhaa. Ymmärrän kaiken tämän ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen täytyy vetää rajoja, ottaa omaa aikaa, levätä ja laiskotella.
Olen kuitenkin alkanut omassa elämässäni pohtia sitä, että onko laiskuus oikeastaan enemmän mielentila kuin paperille kirjattava suoritus siitä, miten paljon kukin on saanut aikaan. Ihminenhän voi saada paljon aikaan, mutta jos hän valittaa, marisee ja kiukuttelee koko sen ajan, niin lopulta voi olla, että hänen työnsä tuomat ilot jäävät vähäisiksi tai mitättömiksi sekä hänelle itselleen että muille ihmisille. Vastaavasti vähän aikaansaava, sisäisesti motivoitunut ihminen tuo maailmaan valoa jo yhdellä astianpesukoneen tyhjennyksellä tai soitetulla puhelulla. Entä jos laiskuus on sitä, ettemme oikeasti arvosta omaa tai toisten vaivannäköä? Mielestäni tällainen ei olisi täysin tuulesta temmattua maailmassa, joka haluaa usein vain enemmän elämyksellisyyttä ja hauskuutta syvällisen merkityksen, kuten työssä tai ihmissuhteissa ponnistelun tuoman tyydytyksen, sijaan.
Koska liikun vaarallisilla vesillä, totean lopuksi, että ihmisen arvo ei tietenkään ikinä milloinkaan riipu siitä, mitä tai miten paljon hän saa aikaan. Ihminen on arvokas, vaikka hän ei tekisi yhtään mitään: vilkaistaanpa vain vauvoja tai vanhuksia, niin jokainen sen ymmärtää. Minä taidan kuitenkin uskoa, että ihminen ja luomakunta voivat paremmin, jos pidämme osana luotuisuuttamme sitä, että meidät on kutsuttu paitsi lepäämään ja nauttimaan olostamme, niin – kyllä – myös toimimaan, ponnistelemaan ja nauttimaan työmme hedelmistä. Ei siksi, että meidän täytyy, vaan siksi, että meillä on siihen oikeus.
Esteri