Valitsin tänään päivän raamatunkohdasta käsittelyyn vain yhden jakeen: ”Kuolemaan katkeaa jumalattoman toivo, pahantekijän odotus raukeaa tyhjiin.” (Jae 7) Olen ymmärtänyt, että Suomessa on tilastollisesti vain vähän ateisteja, eli ihmisiä, jotka eivät uskoisi Jumalaan tai ylempään voimaan millään tasolla. Jokunen heitä kuitenkin on, ja maailmanlaajuisesti heidän joukkonsa on isompi. Ateistinen maailmankatsomus lähtee siitä, että vain se, mitä näemme on totta, ja että näin ollen ei ole mitään varmaa tarkoitusta tai merkitystä. Johdonmukainen eläminen tällaisen ajattelutavan mukaan on tietysti haasteellista, sillä harva voi väittää, ettei esimerkiksi oikeaa ja väärää olisi ollenkaan olemassa. Ateistille yksi melkoista kovuutta kysyvä kysymys on kysymys kuolemasta. Tunnettu ateisti ja fyysikko Stephen Hawking onkin sanonut, että uskonto on iltasatu ihmisille, jotka pelkäävät kuolemaa.
Sananlaskuissa puhutaan siitä, miten toivo katkeaa kuolemaan. Tiedämme, että toivo on ihmiselle elintärkeää, joten ehkä Hawkingin sanat saattavatkin jossain määrin tulla kohti: entä jos olen uskossa vain, koska en uskalla kohdata maailmankaikkeuden synkkää tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta? Entä jos kaikki onkin vain itsepetosta?
Aion olla tylsä ja tyhjentää heti pankin: kyllähän usko periaatteessa voisi olla pelkoa ja itsepetosta, ei sitä mikään aukottomasti kumoa. Minusta on kuitenkin hyvä kysyä heti perään, miksi meidän erityisesti pitäisi ajatella sen olevan itsepetosta. Meillä on paljon syitä uskoa, että on jotain meidän käsityskykymme ulkopuolella tai sen rajamailla: maailmankaikkeuden synty, omatunto, rakkaus… Puhumattakaan yhdestä juutalaisesta puusepästä muinaisessa Roomassa, joka sai aikaan vallankumouksen, jolle ei näytä löytyvän mitään muuta järkevää selitystä kuin se, että Hän todella oli se, joka sanoi olevansa.
Usko ei olisi uskoa, jos voisimme todistaa aukottomasti olevamme oikeassa. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr. 11:1) Aina tulee olemaan ihmisiä, joiden mielestä on turha uskoa ja toivoa. Usko, toivo ja rakkaus eivät kuitenkaan koskaan lakkaa vetämästä ihmistä puoleensa magneetin lailla. Voimme kääntyä sisimmässämme kuiskivaa uskoa kohti tai sitten tehdä tietoisen päätöksen kääntyä siitä poispäin. Minusta on huomattavan paljon perustellumpaa kääntyä sitä kohti. Mitä sinä ajattelet?
Kiitos kaikille tästä viikosta ja siunausta uuteen viikkoon!
Esteri