Tämä viikko päättyy raskaaseen Jesajan kirjan lukuun. Jumalan viha ei ole helppoa edes luettavana, ei sen ole tarkoituskaan. Tuomion kuvausten on tarkoituskin herättää, ravistella tarkastelemaan omia asemia. Väkivallan keskellä eläneiden ihmisten ravisteluun tarvitiin erityisen painavia sanoja.
Näiden kuvausten keskellä muistan, ettei Jumala itsekään iloitse tuomiosta. Hän on Isä, joka odottaa tuhlaajapojan paluuta. Hän on Jeesus, joka itki Jerusalemin kohtaloa.
Eräs ystäväni totesi lukiessamme Raamattua porukalla, että hän on niin huono evankelioimaan, hän ei uskalla jutella uusille ihmisille muutenkaan, saati uskosta. Toinen taas totesi, että hän aivan palaa jutella ventovieraille, mutta ei ikinä jaksa keskittyä rukoukseen samalla tavalla, kuin tämä ensimmäinen. Minulle tämä oli oikea heureka-hetki! Me kuvittelimme olevamme surkeita kristittyjä kun keskityimme siihen, mikä itselle oli vaikeaa, emmekä tajunneet että “vähäpätöiset vahvuutemme” ovat toisten ja Herran silmissä kullanarvoisia!
Tiedän, että monella on tätä lukiessa edessä (tai jo takana) kotimatka New Winesta, paluu omiin ympyröihin. (Ajattelen usein, että Taivaassa on toivottavasti vähän samanlaista kuin New Winessa: olemme kaikki toistemme naapurissa ja voimme käydä iltakylässä. Se olisi ihanaa.) Ainakin itselläni on joskus siinä vaiheessa vähän eksynyt olo. Jumalan antamat lahjat ja oivallukset tuntuvat kotona epätodellisilta. Jumala on kuitenkin tarkoittanut lahjansa ja sanansa nimenomaan jokapäiväiseen elämään, arkisiin tilanteisiin valtakuntansa ja seurakunnan rakennukseksi.
Kiitos Jeesus, että olet kanssamme, tuot meidät yhteen myös arkemme keskellä. Anna Pyhä Henkesi, varusta meidät. Kiitos, että kädessäsi meistä jokainen on arvokas, tärkeä osa kokonaisuutta. Silloin, kun en itse näe, mihin olet minut tarkoittanut, kirkasta minulle työsi.
Ada