“Minä olin kuin kesy karitsa, jota viedään teurastettavaksi. En tiennyt, että he tekivät suunnitelmia minua vastaan ja puhuivat keskenään: »Tuhotkaamme puu hedelmineen! Raivatkaamme hänet pois elävien maasta, niin ettei häntä enää muisteta!» Mutta sinä, Herra Sebaot, tutkit ihmisten sydämen ja ajatukset ja tuomitset oikein. Anna minun nähdä, että sinä kostat heille. Sinulle minä olen uskonut asiani.” Jer. 11:19-20
Jeremia kohtasi vihaa, koska julisti totuutta. Hänen totuutensa oli tullut Jumalalta, totuuden tarkoitus on kääntää ihmisten mielet takaisin Jumalan puoleen. Tuomion julistamisen tarkoitus oli herättää ihmisissä halu tunnustaa syntinsä ja kääntyä Jumalan puoleen. Julistamalla totuutta Jeremia joutui pelkäämään henkensä puolesta. Jeremian sanat: anna minun nähdä, kun kostat heille tuntuvat kovilta ja armottomilta. Minä en saisi kristittynä ajatella näin, vai saanko. Saanko sanoa pahan oloni pois, vihastukseni, kun minua kohdellaan väärin? Voinko purkaa vihani? Saanko odottaa Jumalan tuomitsevan väärin tekijä?
Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Vihan tunteet nousevat esiin epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Tunnemme vihaa, ärtymystä, koska olemme ihmisiä. Jumala on luonut tunteemme. Raamatussa mainitaan Jumalan vihastuneen, myös Jeesus vihastui. Voimme kokea vihaa, vihan tunteita tekemättä syntiä, toisinsanoen rikkomatta lähimmäisiämme kohtaan. Miehen viha ei kuitenkaan johda oikeudenmukaisiin tekoihin. “Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo.” Jaakobin kirje 1:19-20 Tiedämme nopean ja räjähtävän vihan voiman, mutta kumpa voisimme olla hitaita emmekä ehtisi räjähtyvyyteen asti. Kaiken omien vihankohtaamisten keskellä tuokaamme asia Jumalalle. Joutuessamme väärin kohdelluksi, kun olemme puhuneet totta tai puolustaneet totuutta, voimme kokea vihastumista. Voi olla, että joudumme jopa kärsimään siitä. Kaiken keskellä voimme vain luottaa Jumalan tekevän työtään Jeremian sanoin: sinulle minä olen uskonut asiani.
Usko ja rakkaus tuntuvat raamatussa kulkevan käsikädessä. Kun usko mainitaan, niin mainitaan myös rakkaus ja toisinpäin. Jaakob puhuu uskosta, joka johtaa rakkauden tekoihin. Paavali sanoo: vaikka minulla olisi kaikki usko, mutta ei rakkautta, en minä mitään olisi. Usko saa aikaan Jumalasta lähtöisin olevan rakkauden, rakkaus saa aikaan uskon. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi oman poikansa ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi. Voiko ilman uskoa olla sitten rakkautta?
Voiko ihminen välittää rakkautta Jumalan kuvana? Näemme ympärillämme hyvyyttä, hyviä tekoja, monia hyvää tekeviä ihmisiä, joilla ei ole uskoa. Voisimmeko me, joilla on usko rakastaa enemmän? Riittääkö meille se rakkaus, jonka näemme vaikuttavan elämässämme vai rukoilemmeko sen lisääntymistä? Kyllä, ainakin itse voisin. Paavali kehottaa rukoilemaan rakkauden lisääntymistä ei pelkästään seurakunnassa, vaan kaikkiin ihmisiin. Tänäänkin voimme rukoilla rakkauden lisääntymistä, koska se tuo ihmisille uskon. Puhdistakoon Jumala minut pahoista ajatuksista lähimmäisiäni kohtaan. Antakoon hänelle minulle uuden, puhtaan mielen rakastaakseni lähimmäistäni, nähdäkseni hänet Jumalan rakkaana luotuna, niin kuin itsenikin. Lisääntyköön rakkaus ja usko itsessäni ja minun kautta muille.
Mika