“Mutta Herra sanoo: – Minä käännän kaiken hyväksi. Vihamiehesi panen rukoilemaan sinulta apua, kun he joutuvat hätään ja ahdinkoon. – Herra, sinä tunnet minut! Muista minua ja pidä minusta huoli, kosta sinä ahdistajilleni! Älä ole heitä kohtaan liian pitkämielinen, muuten joudun tuhon omaksi. Näethän, kuinka he häpäisevät minua sinun tähtesi! Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi! Miksi minun kipuni ei koskaan lopu, miksi haavani ovat niin pahat, etteivät parane? Sinä olet minulle kuin kuivuva puro, joka pettää janoisen. Minä teen sinusta lujan pronssimuurin. Vaikka tämä kansa nousee sinua vastaan, ei se sinua voita, sillä minä olen sinun kanssasi, minä autan ja suojelen sinua, sanoo Herra. Minä pelastan sinut pahojen käsistä, vapautan sinut väkivaltaisten kourista!” Jer. 15:11, 15-16, 18, 20-21
Jeremia taisteli oman kutsumuksensa kanssa. Hän koki ympärillään olevan tuskan, pahuuden omassa itsessään. Hänen tuskansa olivat niin kovat, että hän koki Jumalan hylänneen hänet. Välillä elämässä tapahtuu niin isoja asioita että Jumala tuntuu olevan kuuro. Jumalan lupauksetkin tuntuvat olevan kuin kuivuva puro, joka pettää janoisen. Omat syntimme ja toisten synnit meitä kohtaan, sairaudet, menetykset tuntuvat vievän kaiken ilon elämästämme. Tuntuu kuin olisin kuivuvan puron äärellä juomassa, mutta vettä ei ole riittävästi sammuttamaan janoa. Jeremian lailla huudamme, monesti hiljaa, miksi kipuni ei koskaan parane, miksi läheiseni kipu ei koskaan parane. Miksi haavat ovat niin pahat etteivät ne parane? Elämämme täyttyy vain kysymyksistä ilman vastausta. Jeremia sai kuitenkin avun, lohdutuksen, mutta paraniko kipu, sitä ei suoraan sanota. Lohdutus kuitenkin tuli: kun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Kaiken tuskan kokemisen ja ikävän kokemisen keskellä voimme kuitenkin kohdata Jumalan lohduttavan sanan. Se voi tulla lähimmäiseltä, joka jaksaa kuunnella meitä, se voi tulla hiljaisuudessa Jumalalta. Lohdutus voi tuntua niin oikeaan hetkeen, että ahmimme sen. Rukoilen, että sinä joka käyt läpi vaikeita aikoja, tuskaa, menetystä voisit saada Jumalan lohduttavan sanan, joka tuo sinulle rauhan sydämeen. Hän on sinut nimeltä kutsunut, hän pelastaa pahojen käsistä, hän on kanssasi ja suojelee sinua ja läheisiäsi. Se on hänen lupauksensa.
“Mutta teidän vuoksenne meillä on täysi syy aina kiittää Jumalaa, te Herralle rakkaat veljemme. Jumala on valinnut teidät ensimmäisinä pelastumaan, kun Henki pyhittää teidät ja te uskotte totuuteen. Tähän juuri, Jeesuksen Kristuksen kirkkauden omistamiseen, hän kutsui teidät, kun toimme teille evankeliumin. Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille. Itse Herramme Jeesus Kristus ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja on armossaan antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon, rohkaiskoot sydämiänne ja antakoot teille aina voimaa hyviin tekoihin ja puheisiin.” 2. Tess. 2:13-17
Voimmeko sanoa, että meillä on täysi syy kiittää Jumalaa? Osaammeko olla kiitollisia toisista, Jumalalle rakkaista ihmisistä? Meillä on syytä olla kiitollisia rakkaista ihmisistä, ei pelkästään meille rakkaista, vaan Jumalalle rakkaista ihmisistä. Voisinko tänään pysähtyä kiittämään kaikista niistä ihmisistä, joita Jumala on minulle antanut. Kaikessa mistä koemme epäonnistuneemme, voimmekin luottaa siihen, että Jumala pyhittää meidät eikä meidän tekomme. Uskomme on lähtöisin Jumalalta, joka on lahjoittanut uskon. Rakkautemme on lähtöisin Jumalalta, joka on ensin rakastanut meitä. Lohdutuksemme on lähtöisin Jumalalta, joka on lohduttanut meitä. Hyvä toivo on tullut Jumalalta, joka on antanut meille toivon. Voiko, mikä riemu, kun meillä on usko, joka julistaa toivon sanomaa epätoivon keskellä. Mikä voi olla parempaa kuin hyvän toivon sanoma epätoivon keskellä? Tulkoon se esiin rakkauden tekoina ja sanoina. Tuokoon se lohdutuksen sureville, kärsiville ihmisille. Tulkoon se kiitollisuutena meille tänäänkin.
Mika