Jumala kehottaa Juudan kuningasta ja kansaa taipumaan Babylonian vallan alle. Tällainen kehotus on varmasti tuntunut hullulle, eihän Jumalan valittu kansa voi joutua nöyrtymään! Nöyrtyminen kuitenkin merkitsee tässä yhteydessä suojautumista ylpeyden tuomalta rangaistukselta. “Miksi sinä ja kansasi kuolisitte miekkaan, nälkään ja ruttoon?”
Olen miettinyt, miksi nöyrtyminen on Raamatun valossa niin tärkeää. Nöyrtyminen tuntuu vastenmieliseltä, häviöltä – ja niin – nöyryyttävältä. Voiko olla, että nöyrtyminen avaa meitä Jumalalle tavalla jota mikään muu ei saavuta? Joitakin viikkoja sitten jouduin tilanteeseen, jossa huusin Jumalalle, minun on pakko nöyrtyä tämän asian edessä, minä epäonnistuin. Näin kuvan itsestäni ryömimässä Jumalan kämmenen alle sadetta pitämään. Tajusin, että omien voimien loppuminen taisi tuoda minut oikealle paikalle.
Titus puolestaan oli asetettu ilmeisen vaikealle paikalle ja paljon vartijaksi. Sekä profeettojen kirjoissa että Uuden testamentin kirjeissä kuuluvat väärät profeetat ja opettajat, kaikenlaiset häiriöäänet. Ajattelen, miten viisaasti Jeesus on toiminut asettaessaan 12 apostolia, niin että sanaa ei ollut puolustamassa tai pohtimassa yksittäinen ihminen vaan suuri joukko niitä jotka saattoivat silminnäkijöinä todistaa ja välittää Jeesuksen sanoja muuttumattomana. Paavalin tuki Titukselle on ollut ensiarvoisen tärkeää.
Isä, näet tänäänkin meidät kaikenlaisten häiriöäänien keskellä. Kiskasta meille se, mitä tahdot tässä hetkessä puhua. Lohduta niitä, jotka käyvät läpi asioita, jotka laittavat nöyrtymään. Kiitos, että sinä sanot kaikesta viimeisen sanan, me olemme tämänkin päivän kamppailujen keskellä turvassasi.
Ada