“Nainen vastasi tähän: »Herra, saavathan koiratkin pöydän alla syödä lapsilta putoilevia palasia.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Kun noin sanot, mene. Paha henki on lähtenyt tyttärestäsi.» Nainen meni kotiin ja näki lapsen makaamassa vuoteella. Paha henki oli lähtenyt hänestä.” Mark. 7:28-30 Toisessa evankeliumissa Jeesus sanoo kanaanilaiselle naiselle, että suuri on sinun uskosi. Kanaanilainen vaimo uskoi murustenkin riittävän hänen lapsensa parantumiseksi. Hän oli vieraasta kansasta, hän oli ulkopuolinen juutalaisuudesta, siten halveksittu, koska muut nähtiin pakanoina, toisen jumalan palvelijoina. Nainen kertoo Jeesukselle uskostaan, murusetkin Jeesuksen voimasta riittää parantamaan. Hän kerjäsi koiran tavalla, rukoilija anoi, juoksi Jeesuksen perässä. Jeesus oli hiljaa, opetuslapsetkin kehottivat Jeesusta kuuntelemaan naista. Lopulta nainen sai vastauksen. Pitäisikö uskomme olla tällaista: anomista, kerjäämistä, koiran tavalla isäntää rasittavallakin tavalla katsomista, ei kuitenkaan komentelua, vaan nöyrää alistumista kuitenkin vahvaa uskoa, että murusetkin riittää isännän pöydältä.
Välillä Jeesus on hiljaa, aina ei vastausta tule, joskus viiveellä, joskus nopeasti, kuitenkin naisen esimerkki kehottaa meitä jatkamaan anomista, rukoilemista, se on luottamista, periksiantamatonta uskomista. Toimiko naisen usko herätteenä opetuslapsille? Alkoivatko he pohtia omaa suhdettaan Jeesukseen syvemmin, varmasti myöhemmin, koska kertomus on kirjattu kahteen evankeliumiin. He olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta, mutta usko oli heikkoa, jopa paatunutta. Jumala antoi heidän ympärilleen ihmisiä, joiden uskoa Jeesus kehui. Heillä oli ympärillään uskon esimerkkejä. Tarvitsemme toisiamme saadaksemme uskollemme vahvistusta. Tämän takia Jumala on antanut seurakunnan, jossa uskomme vahvistuu toistemme uskoa. Jeesus on kutsunut meidät uskomaan yhdessä, vahvistumaan siinä yhdessä.
Mika