Joonan kirja on inhimillinen komedia, melkeinpä farssi. Hänen piti mennä Niniveen, mutta hän lähtikin Jumalaa pakoon Tarsisiin. Eli kartasta katsoen siis päinvastaiseen suuntaan. Mistä Joonalle tuli edes mieleen, että Jumalaa voisi paeta? En usko, että nykypäivänä kukaan ajattelisi, että Jumala olisi Tarsisissa vähemmän läsnä. Olisikohan taustalla ajatus Jerusalemista Jumalan asuinpaikkana? Joka tapauksessa Joonakin sanoo tässä luvussa, että Herra on tehnyt taivaan ja maan, joten luulisi olevan selvää, että Hän on kaikkialla läsnä.
Tämän sanottuani on todettava, että tunnistan taipumuksen paeta Jumalaa ajatuksen tasolla. Kun kieltäydyn ajattelemasta Häntä, ”unohdan” lukea Raamattua tai muuten vain työnnän koko jutun myöhäisempää käsittelyä varten, niin käyttäydyn yhtä naurettavasti kuin Joona. Tietenkin nämä asiat ovat sellaisia, että voi olla joskus järkevääkin pitää niistä taukoa, varsinkin jos elämä on lipsahtanut suorittamisen puolelle. Mutta on eri asia, jos niitä välttelee siksi, että pelkää joutuvansa kohtaamaan itsestään jonkin epämiellyttävän totuuden.
Myrsky pakotti Joonan tunnustamaan väärät valintansa. Vastoinkäymiset usein paljastavat asioiden oikean laidan. Ne kertovat meille, olemmeko turvassa Jumalan kanssa vai ”väärässä laivassa” Häntä paossa. Sanoisin, että tästä voi oppia jotain.
Paavalille kristittyjen yhteys oli selvästi tärkeämpää kuin opilliset eroavaisuudet. Olen kirjoittanut tästä luvusta aiemminkin ja silloin mietin erilaisuuden sietämistä. Tässä pieni katkelma kolme vuotta vanhasta tekstistä:
Erilaisuuden sietäminen on valtava haaste. Erilaisia käsityksiä on helppo suvaita, jos ne eivät haasta meitä itseämme. Mutta entäpäs jos ympärillämme on ihmisiä, joiden mielestä se, mitä syömme tai juomme on väärin tai jopa syntiä? Paavalin mukaan tällaisetkin ihmiset pitää hyväksyä. Hieman ehkä yllättäen hän kutsuu heitä ”heikkouskoisiksi”. Ja ehkä onkin niin, että kun ihminen asettaa itselleen (turhia) sääntöjä, hän usein on elämässään heikoilla ja pyrkii rajoituksilla saamaan otetta ja hallintaa maailmaansa.
Nyt kumminkin huomaan, että olin tuolloin vähän liian kiltti itseäni kohtaan… Paavali ei oikeastaan puhu tässä luvussa erilaisuuden hyväksymisestä, vaan hän kieltää meitä tuomitsemasta ja halveksimasta toisiamme. Hyväksyminen ei siis riitä, vaan meidän tulisi ymmärtää, että toisella tavalla elävät ja ajattelevat kristityt ovat aidosti ja rehellisesti seuraamassa Jeesusta: ”Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa.” Siis jos kaksi ihmistä päätyy vaikkapa syömisten ja juomisten suhteen eri lopputulokseen, niin kumpikin heistä voi olla oikeassa. Vaikka Paavali tuossa nimittääkin toisia ihmisiä heikkouskoisiksi, niin hän ei kehota meitä pitämään heitä heikkouskoisina. Jos tämä asia olisi otettu kirkkohistoriassa vakavasti, niin olisimme välttyneet monelta turhalta kiistalta.
Marko