Tekijä: Elias Numminen

Sananl. 13

1 Tess. 4

”Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan.”

”Veljesrakkaudesta teille ei tarvitse kirjoittaa, sillä Jumala itse on opettanut teidät rakastamaan toinen toistanne. Tehän rakastatte kaikkia uskonveljiä koko Makedoniassa. Mutta me kehotamme teitä, veljet, pyrkimään yhä parempaan.”

Paavali toistaa ajatusta, vaikka antaa ymmärtää, että tessalonikalaiset olivat monessa asiassa esimerkillisiä kristittyjä. Tessalonikalaiset olivat tulleet kristityiksi ympäristöstä, jonka arvot ja elämäntavat olivat monilta osin ristiriidassa kristillisen opetuksen kanssa. Vainojen ja vastustuksen keskellä eläminen on edellyttänyt niin vahvaa ja syvää juurtumista uskoon ja Kristukseen, etteivät olosuhteet saisi näistä luopumaan. Meidänkin nyky-ympäristössämme on paljon tällaisia ristiriitoja, vastustustakin. Voiko olla, että jonain päivänä meidänkin tulee olla valmiita kohtaamaan ja kestämään myös vainoja? Tälläkin hetkellä tämä on todellisuutta monille kristityille.

Niinkuin eilisessäkin tekstissä tuli käytyä läpi, on meidän kristittyinä syytä olla valveilla omassa uskossamme ja suhteessa Kristukseen. Kristillinen elämä ei ole vain kääntymyshetki tai tietyn moraalisen tason saavuttaminen, vaan jatkuvaa muuttumista Kristuksen kaltaiseksi. Paavali myös kehottaa toisessa kirjeessään korinttolaisille, luvussa 13, jokaista koettelemaan ja tutkimaan itseään, onko todella uskossa. Korintin ja Tessalonikan seurakunnat olivat molemmat verrattain nuoria, mutta voiko tämä tutkiminen silti olla välillä tarpeen myös kokeneemmalle kristitylle?

Näiden jakeiden väliin jää puhutteleva osuus. Paavali kehottaa erityisesti karttamaan haureutta, seksuaalista moraalittomuutta. Tämä osa-alue on varmasti yksi vahvimmista houkutuksista ihmiselle. Varsinkin nykyajassa, missä erilaisten laitteiden kautta meillä on virtuaalimaailmassa pääsy helposti ja välittömästi mihin vain, ja missä mediassa ja kulttuurissa näkyy paljon ja avoimesti kaikkea sellaista, mikä ei ole millään tavalla ihmiselle hyväksi. Paavalin rohkaisut ja kehoitukset todella ovat näiltä kaikilta osin myös meille täysin ajankohtaisia.

”Pitäkää kunnia-asiananne, että elätte rauhallisesti, hoidatte omat asianne ja ansaitsette toimeentulonne kättenne työllä, niin kuin olemme käskeneet. Näin te elätte ulkopuolistenkin mielestä nuhteettomasti ettekä tarvitse kenenkään apua.”

Paavalin ohje elää rauhallisesti, hoitaa omia asioitaan ja tehdä työtä hankkiakseen oman toimeentulonsa korostavat tavallisen työn arvokkuutta sekä omavaraisuuden ja ulkopuolisten keskuudessa nautitun hyvän maineen merkitystä. Näin toimien kristittyä ja seurakuntaa on hankala myöskään ulkopuolelta haastaa elämäntavoistaan. On tietysti tilanteita, joissa ihminen joutuu syystä tai toisesta olemaan tekemättä töitä ja näin toisten tuen varassa. Tässä korostuu seurakunnan merkitys ja huolenpito. On kuitenkin eri asia, jos työhön kykenevä päättäisi, tai jopa Kohtaamispaikkana päättäisimme kaikki yhdessä, ettemme kukaan tekisi mitään töitä ja näin ansaitsisi omaa elantoamme, vaikka meillä olisikin siihen mahdollisuus. 2 Tes. 3:10 Paavali sanoo hyvinkin suoraan: ”jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä”. Tässä voisi toteutua päivän vanhan testamentin sana ”Laiska toivoo mutta ei saa, ahkera syö itsensä kylläiseksi”. Tämä ei myöskään välttämättä näyttäisi hyvältä ulospäin. Paavalilla oli selkeä viesti. Lisäksi meillä jäisi paljon Jumalan työtä tekemättä niiden ihmisten parissa, joiden yhteyteen meitä on myös monissa työyhteisöissä johdatettu.

Lopuksi Paavali vielä muistuttaa, että uskovien ei tarvitse surra kuolemaa samalla tavalla kuin ihmisten, joilla ei ole toivoa. Vainojen keskellä elänyt seurakunta sai varmasti tuta tämän puolen kristityn vaelluksesta elävästi ja tarvitsivatkin tässä suhteessa rohkaisua. Kristityn kohdalla kuolemaa kuvataan nukkumiseksi – kunnes Kristus viimeisenä päivänä herättää.

Onneksi Pyhä Henki on tämän kaiken keskellä meidän kanssamme, vahvistaa meitä ja rukoilee meidän puolestamme. Kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Elias

Sananl. 12

Päivän luvussa asetetaan jälleen vastakkain vanhurskaiden (viisaiden, rehellisten ja ahkerien) ja jumalattomien (tyhmien, petollisten ja laiskojen) polut. Tämä on hyvin tyypillistä sananlaskuissa. Asetelma on siitä hauska, että se tarjoaa ensin suoran mahdollisuuden oppia viisautta; miten toimia viisaasti ja mikä on sen hedelmä. Toiseksi se tarjoaa epäsuoran mahdollisuuden oppia viisautta; miten toimia typerästi ja mikä on sen hedelmä. Tässä ikäänkuin tarjotaan mahdollisuutena syöttö lapaan myös kaltaisilleni toimijoille, jotka yrittävät kaikesta huolimatta antaa hölmöydelleen vallan, oppia toisten (tässä jumalattomien) tekemistä virheistä ja näiden hedelmistä ja seurauksista. Helpompaa ehkä olisi kuunnella neuvoja ja sitä kautta välttää isompia ongelmia. ”Tyhmä pitää omaa tietään oikeana, viisas se, joka neuvoja kuulee”.

Luvussa korostuu samat teemat kuin monissa muissakin kirjan luvuissa. Luonne, asenteet, puhe, kuri, nöyryys, työ ja monet muut päivittäiset asiat ja valinnat muovaavat ihmisen kohtaloa. On mielenkiintoista havaita, mikä merkitys varsinkin sillä, mitä suullani puhun, on sekä itseeni että ympäristööni. Kieli lienee yksi vaikeimmin kesytettävistä asioista maailmassa. Siksi kirjassa varmaan paljon siitä puhutaankin. Jaakobin kirjeen kolmas luku opettaa kielen vaaroista: ”Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! … Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!”. Lyönti satuttaa, mutta monesti hetkellisesti. Sanat menevät kuitenkin syvemmälle ja ne jäävät helposti vaikuttamaan pidemmäksi aikaa. Siinä näkyy niiden voima. Voimme nimittäin myös valita käyttää sanoja toisten palvelemiseen, rohkaisemiseen, kannustamiseen, lohduttamiseen ja totuuden, oikeuden ja viisauden puhumiseen.

Väärämielisen sanat ovat tappava loukku, oikeamielisen puhe on pelastukseksi. Joka pahoja puhuu, kaatuu omaan ansaansa, vanhurskas selviää ahdingosta. Puheistaan ihminen palkitaan, teot kiertyvät tekijänsä eteen. Oikeutta auttaa, joka totta puhuu, valehtelija on vääryyden asialla. Harkitsematon sana on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä. Totuuden sanat kestävät iäti, valheen sanat vain tuokion. Petollista puhetta Herra ei siedä, sanansa pitävä on hänelle mieleen. Viisas ei kersku tiedoillaan, tyhmä kuuluttaa julki tyhmyytensä.

1 Tess. 3

Paavali oli syvästi huolissaan tessalonikalaisten uskosta, koska hän pelkäsi kohtaamansa vainon saavan heidät horjumaan ja jopa hylkäämään uskonsa. Paavali muistuttaa heitä siitä, että kärsimys on odotettavissa oleva osa Kristuksen seuraajan elämää ja että koettelemuksetkin voivat uhata ja vaikuttaa uskoon, minkä vuoksi rohkaisu ja hengellinen tuki ovat välttämättömiä. Hengellisen tuen osalta seurakuntayhteys on avainasemassa ja sen tarjoama tuki ja turva korostuu varmasti varsinkin hankalampina aikoina.

Tessalonikalaiset osoittavat vahvaa uskoa ja rakkautta, mutta Paavali kannusti heitä yhä jatkamaan hengellistä kasvua. Hän rukoilee, että heidän rakkautensa kasvaisi, ja että Jumala vahvistaisi heidän sydämiään pyhyydessä heidän odottaessaan Kristuksen paluuta. Eräs huippu-urheilija totesi kerran, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Entisenä muusikkona tämä on mielestäni oikein osuva lohkaisu. Tyytyväisyys on siis tässä kontekstissa vaarallinen tila, koska se voi saada ihmisen jäämään paikoilleen ja luopumaan kehityksestä. Kehitys vaatii kuitenkin vaivannäköä. Uskon kontekstissa näen, että tyytyväisyyden vastakohtana on tietynlainen nöyryys. Nöyryys ja tietoisuus omasta vajavuudestani Jumalan edessä. Nöyryys sen edessä, että minun tarvitsee tehdä parannusta. Nöyryys sen edessä, että joudun kantamaan ristini päivittäin. Ylpeän voi olla vaikea kasvaa. Yksittäisenä uskovana tai seurakuntayhteisönä meidänkään ei tule tyytyä nykyiseen tilaamme, vaan pyrkiä jatkuvasti tulemaan enemmän Kristuksen kaltaisiksi ja juoksemaan Paavalin Heprealaiskirjeessä kuvaamaa uskon kilpajuoksua. Rukoillaan, että Jumala vahvistaisi myös meidän sydämiämme pyhyydessä.

Elias

Sananl. 11

”Jumalattoman voitto on pettävää. Joka vanhurskautta kylvää, saa pysyvän palkan”.

Raamattu kehottaa meitä etsimään Jumalan valtakuntaa, tavoittelemaan vanhurskautta ja investoimaan katoamattomiin aarteisiin taivasten valtakuntaan. Eräs opettaja opetti, että kristitty ei voi tehdä maallista työtä. Tällä hän ei tarkoittanut sitä, että kristitty voisi käytännössä olla vain seurakunnalla töissä, vaan sitä, että kaikki mitä kristitty tekee koko elämällään, on hengellistä ja sillä on hengellinen vaikutus meihin ja ympäristöömme. Suhtautumisemme työhömme vaikkapa sairaanhoitajana tai kirjanpitäjänä tulee lähteä siitä, että elämme Jumalan valtakunnan lähetyskäskyä ja Jeesuksen seuraamista päivittäin uskollisesti todeksi kaikkialla, myös työympäristössämme, vaikka tämä ei toki ihan joka maanantai-aamu innosta. Opettajan mukaan muunlainen työ, mitä ei tehdä tästä lähtökohdasta, on maallista, ei Herralle vaan ihmisille tehtyä, ja siksi Jumalatonta. Voimme päivittäin valita tehdä työtämme joko Herralle tai ihmisille. Katoavaisilla motiiveilla ja ihmisiltä saatavan kunnian tavoittelemiseksi tehdyn työn palkinto on lopulta vain hetken kestävää ja silmänlumetta. Suuretkin voitot lopulta katoavat. Sillä ei ole palkkaa ikuisuudessa.

Kol 3:23-25: ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille. Muistakaa, että saatte Herralta palkan, osuutenne perinnöstä. Palvelkaa Herraa Kristusta. Väärintekijä saa maksaa tekemänsä vääryyden, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä”. Herra maksaa meille perintöosamme, mikä pysyy ikuisesti. Sillä välin voimme osallistua hyvien ja ikuisesti kestävien asioiden kylvämiseen ja rakentamiseen kaikella sillä, mitä meille on uskottu, niin töissä, kotona kuin seurakunnassakin.

Muita nostoja päivään:

Johtoa vailla kansa kulkee tuhoon, neuvonantajien viisaus tuo menestyksen.

Joka toisia auttaa, sitä autetaan, öykkäri vahingoittaa itseään.

Antelias antaa ja rikastuu yhä, saituri kitsastelee ja köyhtyy.

Joka toisia ruokkii, syö itse kyllin, joka tarjoaa vettä, saa itse juoda.

Hurskaudesta kasvaa elämän puu, viisaan sanat otetaan vastaan.

1 Tess. 2

Jakeet 4-7: ”Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi ihmisille vaan Jumalalle, joka tutkii sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin, sen te tiedätte; emme ole salaa ajaneet omia etujamme, siitä Jumala on todistajamme. Emme ole yrittäneet saada kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta, vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa.”

Paavalilla ei ole tarvetta mielistellä kuulijaa, eikä kumarrella ihmisiä tai kuvia. Hän on saanut tehtävän Jumalalta, eikä tavoittele omaa etuaan. Hän on saamansa tehtävän mukaisesti aina valmis puhumaan totuutta, vaikka tämä ei kuulijaa aina miellyttäisikään. Kuinka monesti minua miellyttää kuulla kritiikkiä (totuus), jos se vaatii minulta itseltäni muuttumista? Viestin voi välittää monella tavalla, mutta totuuden tulee käydä ilmi, ja joskus ehkä räväkämpikin tapa voi olla paikallaan. Paavalillakin näyttää kirjoittamiensa kirjeiden perusteella olleen taipumusta räväkkyyteen, ainakin kun lukee kirjeitä korinttilaisille. Vastuu on kuitenkin myös viestin vastaanottajalla. Tämä vaatii nöyryyttä ja itsensä kieltämistä Jumalan ja Jumalan sanan edessä. Toteutuisiko tässä osittain päivän sananlaskun kohdat ”Kunnon miestä ohjaa rehellisyys, omaan vilppiinsä kavala kaatuu”, ja ”Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus”?

Elias