Tekijä: Heikki

2. Aik. 18

Josafatin ja Ahabin sotaretki oli aika erikoinen tapaus. Josafat oli siis ”hyvä tyyppi”, kun taas Ahab oli lähinnä ”paha tyyppi”. Naimakaupat toivat nämä kaksi kuitenkin yhteen ja Josafat teki nähdäkseni virheen osallistuessaan operaatioon. Siitä huolimatta Josafat oli kuitenkin Jumalan mies ja se pilkahtelee esiin sieltä täältä. 

Josafat ensinnäkin halusi, että asiaa tiedustellaan profeetoilta. Erityisen jännittävää on se, että vaikka 400 profeettaa lupasi menestystä, Josafat silti kyseli, olisiko vielä joku muu… Mietin, että Jumala oli varmaankin jollain tavalla vihjaissut Josafatille, ettei kannattaisi lähteä. Miksi hän muuten olisi etsimällä etsinyt Miikaa? Josafat ei kuitenkaan nähtävästi uskaltanut enää tässä vaiheessa valita toisin, vaan lähti matkaan Ahabin kanssa. 

Toinen merkittävä juttu oli se, että kun Josafat joutui Ahabin juonen (”ole sinä vaan kuninkaallisissa vaatteissa, minä vaihdan huomaamattomat kamppeet”) myötä tiukkaan tilanteeseen, hän huusi Jumalalta apua ja Jumala todellakin auttoi. Tämä on erittäin hyvä muistutus tälle päivälle: vaikka me teemme vääriä valintoja, emme kuuntele tai tottele Jumalan ohjeita, hän on siitä huolimatta hyvä meitä kohtaan ja pitää meistä huolta.

Matt. 13

Jeesuskin puhuu hyvistä ja pahoista tyypeistä ja siitä, miten Jumalan valtakunnan ja Paholaisen valtakunnan asukkaat elävät loppuun asti rinnakkain täällä maailmassa. Usein kysytään, miksei Jumala vain tuhoa kaikkea pahaa. Ei huolta, kyllä hän vielä sen tekeekin! Mutta jos hän tekisi sen juuri nyt, hän joutuisi heittämään pois sellaisiakin, joilla vielä on mahdollisuus pelastua (jae 29). Pietari tiivistää saman: ”Hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet 3:9)

Heikki

2. Aik. 17

Tänään tutustumme Asan poikaan Josafatiin, joka oli taas ”hyvä kuningas”. Hän oli varmaan nähnyt isänsä hyvät vuodet ja huonot vuodet ja ymmärsi siksi turvautua Jumalaan. Ja mikä myös oli tärkeää, hän käynnisti koulutushankkeen, jossa leeviläiset ja papit opettivat myös kansaa turvaamaan Jumalaan. Mielenkiintoinen on myös jae 10, jonka mukaan tämän kaiken vuoksi naapurikansat eivät edes harkinneet yhteenottoja vaan pikemminkin lähettivät Josafatille lahjoja ja pyrkivät hyviin väleihin. 

Jännää kuitenkin, että Josafat linnoitti alueitaan ja hänellä oli itse asiassa melkoisen kokoinen armeijakin – siitä huolimatta että vallitsi rauha. Ilmeisesti tämä oli Jumalankin mielestä ok, en ainakaan näe mitään viitteitä muusta. Amasjasta vielä sanotaan, että hän ”palveli Herraa kahdensadantuhannen soturin johtajana” (jae 16). Jumalaan luottaminen ei siis tarkoittanut sitä, että Josafat olisi purkanut varuskunnat ja lakkauttanut armeijan.

Vanhan sanonnan mukaan: luota Jumalaan, mutta älä unohda soutaa. On löydettävä tasapaino oman tekemisen ja Jumalaan luottamisen välillä. On käytettävä viisaasti niitä resursseja, joita meillä on, ja samaan aikaan kuunneltava Jumalaa.

Matt. 12

Tasapainon hakemista on myös tämän luvun alussa, kun pohditaan, mitä sapattina saa tehdä ja mitä ei. Jeesuksen mukaan ei pidä mennä äärilaitaan sapattisääntöjen kanssa, mutta ei Jeesus missään nimessä tarkoittanut myöskään, että koko sapatin vietto olisi pitänyt hylältä. Luulen, etteivät fariseukset malttaneet edes kuunnella, mitä Jeesus halusi sanoa. Se on valitettavan yleistä nykyäänkin.

Heikki

2. Aik. 16

Edellisistä luvuista opimme, että Asa oli hyvä kuningas, hän teki ”hyvää ja oikeaa” (2. Aik. 14:1) ja ”oli täydestä sydämestään Herralle uskollinen” (2. Aik. 15:17). Nyt tässä viimeisessä Asasta kertovassa luvussa taivaalle kuitenkin kasaantuu synkkiä pilviä. Valtakunta joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja Asa onnistuu ratkaisemaan ongelman rahalla ja suhteilla. Lopputulos oli tietysti kyllä hyvä, mutta ratkaisutapa ei ollut Jumalalle mieleinen. Joku voisi sanoa, että Jumala ei tykännyt siitä, että temppelin aarteita käytettiin tilanteen hoitamiseen, mutta olennaisempi syy on jakeissa 7-8: Asa ei luottanut Jumalan apuun vaan halusi hoitaa asian itse.

Tämä on siinä mielessä hyvin puhutteleva luku, että voin hyvin kuvitella itseni Asan tilalle. Olen johtajana vastuussa maasta ja kansasta, rahat ovat pankissa käytettävissä ja ongelma on niillä ratkaistavissa – miksi en siis hoitaisi hommaa? Eihän tähän edes tarvita Jumalaa! Asan olisi pitänyt tuoda ongelma Jumalalle siitä huolimatta, että kykeni itsekin ratkaisemaan sen. Tästä pitäisi ottaa itsekin oppia, sillä kovin usein ongelma kääntyy rukoukseksi vasta siinä vaiheessa kun omat eväät eivät riitäkään.

Tarkkaan ottaen Asa teki myös toisen olennaisen virheen siinä, ettei hän ottanut Hananin viestiä onkeensa. Daavidkin mokasi, mutta hän kääntyi uudelleen Jumalan puoleen ja sai anteeksi. Asa olisi varmasti myös saanut anteeksi, mutta hän hermostui entistä pahemmin eikä ilmeisesti enää elämänsä viiden viimeisen vuoden aikana halunnut olla Jumalan kanssa tekemisissä.

Matt. 11

Matteuksen luku on taas täynnä asiaa, mutta edellä kirjoittamaani voisi liittyä hyvin Jeesuksen sanat siitä, että Jumala on ”salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille” (jae 25). Jumala odottaa meiltä sellaista lapsenomaisuutta, että juttelemme hänelle kaikki asiamme ja kuulumisemme, vaikka emme oikein itsekään tiedä tarvitsemmeko jonkinlaista apua vai emme. Jumala ei halua meiltä aikuismaista vastuunkantoa (jota Asa ehkä edusti) tai teinimäistä ”ei tartte auttaa” -asennetta, vaan pikemminkin ”isi, kato, kato nyt!” -asennetta.

Heikki