Tekijä: Heli

1. Kun. 14
Joh. 18
Tämän päivän Raamatuntekstien äärellä huomioni kiinnitti Jeesuksen ja hänen opetuslapsensa Pietarin täysin erilainen suhtautuminen vaikeuksiin. Kun Jeesusta tultiin vangitsemaan Öljymäelle, Pietari tarttui miekkaan ja sivalsi peloissaan ja vihoissaan vangitsijoiden palvelijalta korvan irti (Joh. 18:10). Jeesus sen sijaan nuhteli Pietaria ja antautui tyynesti vangittavaksi, sanallakaan vastustamatta, vaikka tiesi, että häntä odotti kuolema ((jakeet 4, 11 – 13).

Hetken kuluttua Pietari seurasi Jeesusta vastaan nostettuja syytöksiä varjoissa ylipapin palatsin pihalla. Suunniltaan pelosta hän nyt oli hiljaa ja kielsi edes tuntevansa Jeesuksen, kun sitä häneltä kolmeen kertaan kysyttiin (j. 17, 25 ja 27). Kun Jeesusta samaan aikaan syytettiin palatsissa, Jeesus avasi suunsa ja puhui tyynesti tehtävästään ja siitä, kuka hän on pappi Hannakselle (j. 20 – 23) ja hiukan myöhemmin Pilatukselle (j. 36 – 37) vaikka tiesi joutuvansa valtaviin vaikeuksiin.  

Jeesus oli tietoinen kutsumuksestaan, ja että kärsimys oli osa sitä. Kriittisellä hetkelläkin hän uskoi asioiden olevan Isän hallinnassa, vaikka joutui kokemaan Jumalan täydellisen hylkäämisen.  Pietari sen sijaan oli nähnyt vasta välähdyksiä Jeesuksen kuninkuuden luonteesta ja yritti väkivallalla saada Jumalan tahtoa tapahtumaan. Kun tilanne kävi mahdottomaksi, Pietarin rohkeus petti ja hänestä tuli pelkuri.

Myöhemmin Pietarikin oppi tuntemaan Jumalan valmistaman pelastuksen ja oman kutsumuksensa osana sitä (Joh. 21:18). Silloin hän ei enää pelännyt kärsimystä vaan oli valmis seuraamaan Jeesusta jopa ristille. Pietarin kirjeessään kirjoittamat sanat heijastavat koettelemuksissa syntynyttä Jumalan tuntemista ja luottamusta Jumalaan:

”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät. Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” (1. Piet. 5:6 – 7)

Rukoilen, että mekin saamme kasvaa Jumalan tuntemisessa samaan luottamukseen, joka Pietarilla oli. Silloin mikään paha ei muserra meitä. Tunnemme Jumalan kasvoista kasvoihin, ja tiedämme, että hän auttaa. Löydämme oman kutsumuksemme ja saamme rohkeuden elää sitä todeksi sekä hyvinä että vaikeina aikoina.

– Heli

2. Sam. 23
Joh. 4

Joskus tulee aikoja, jolloin tarvitsemme Daavidien parhaiden soturien kaltaisia uskovia (2. Sam. 23: 9–11). Kun israelilaiset pakenivat, he seisoivat järkähtämättä ja puolustivat kansaansa vihollista vastaan. Jumala antoi israelilaisille suuren voiton. “Meidän taisteluaseemme eivät (kuitenkaan) ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia. Me kaadamme kumoon järjen päätelmät ja kaiken, mikä nousee ylpeänä vastustamaan Jumalan tuntemista.” (2. Kor. 10:4–5).

Jeesus alkoi “kylvää” Jumalan sanaa samarialaisen naisen sydämeen, vaikka oli itse janoinen ja väsynyt keskipäivän helteessä vaeltamisesta. Jeesus oli herkkä Jumalan johdatukselle ja tarttui Jumalan antamaan tilaisuuteen. (Joh. 4). Min keksin helposti tekosyitä  ja huolehdin ensin omista tarpeistani, syön, juon ja lepään. Vasta sitten, jos aikaa jää, ja sattuu huvittamaan, kuuntelen, millaisiin tilanteisiin ja keskusteluihin Pyhä Henki minua johdattaa. Uskon, että Jeesuksen toiminnassa samarialaista naista kohtaan näkyivät Hengen hedelmät rakkaus ja uskollisuus (Gal. 5:22).

Toinen huomionarvoinen asia on, että Jeesus rakensi keskustelua naisen ehdoilla ja kohtasi naisen tarpeet tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Jeesus muokkasi keskusten aikana vähä vähältä naisen sydäntä vastaanottamaan tärkeimmän uutisen: luvattu Messias on tässä ja kohtaa juuri hänet. Tiedon sanat naisen menneisyydestä toimivat tilanteessa olennaisena jäänmurtajana.

Herkkyys Jumalan johdatukselle kannatti niin samarialaisen naisen kuin kuninkaan virkamiehen kohdalla. Ensimmäisessä tapauksessa koko Sykarin kylä, jälkimmäisessä tapauksessa virkamiehen perhe kääntyivät uskomaan Jeesukseen.

Tästäkin päivästä ja viikosta voi tulla yhtä suurta seikkailua kuin Jeesuksella, kun herkistymme Jumalan johdatukselle. Usein hän ohjaa meitä hienovaraisesti ja puhuu kuiskaten kuten Elialle. Jumala antaa viisautta nähdä, millaiseen maaperään olemme kylvämässä (vrt. Mark. 4 kylväjävertaus). Jos maaperä on kallioinen tai kovaksi tiivistynyt tie, viisaampaa voi olla ensin muokata maata rukouksin ja siunaten ihmistä käytännössä palvellen (ks. Luuk. 13:8).

Heli

2. Sam. 9
Jaak. 3

Jaakobin kirje on kuin kaikki virheemme ja puutteemme suurentava peili. Se osoittaa millaisia meidän tulisi olla. Mitä pidemmälle kirjettä lukee, sen selvemmäksi käy, että rima on nostettu täydellisyyden rajalle. Meidän tulisi olla yhtä täydellisiä kuin Isämme Taivaassa. Vähempi ei riitä. Meidän tulisi pystyä hallitsemaan kielemme ja puhumaan sekä ajattelemaan pelkkää hyvä. Jaakob menee jopa niin pitkälle, että väittää ihmisen tulevan Jumalalle kelpaavaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.

Tässä kohtaa kannattaa olla tarkkana. Jaakob puhuu nyt kuolleesta uskosta, joka kyllä pitää totena Jumalan olemassaolon, sellaisesta uskosta, joka pahoilla hengilläkin on (Jaak. 2:19). Kuollut usko ei kuitenkaan saa aikaan mitään toimintaa. Aito usko tulee Jumalalta lahjana (vrt. Jaak. 1:17) ja sen synnyttää Jumala (Jaak. 1:18). Jumalalle kelpaa vain se, joka uskoo Jeesukseen, ilman lain vaatimia tekoja (Room. 3:26–28). Jaakobin kirjeen opetuksessaan Rovasti Olavi Peltola on sanonut viisaasti: ”Jaakob korostaa, että tekojen puuttuessa uskossa on jotain väärää. Oikeat teot ovat lähimmäisen rakastamiseen liittyviä eikä sellaisia, joilla uskova varmistaa omaa kelvollisuuttaan Jumalan edessä. — Oikea usko tuo mukanaan rakkauden teot. Emme pelastu teoista (Ef 2:8), mutta kyllä tekoja varten (Ef 2:10).”

Daavidin elämässä usko oli tullut todeksi jopa siinä, että hän osoitti tuntuvasti huomaavaisuutta Saulin vammaiselle sukulaiselle, eikä katsonut henkilöön (2. Sam. 9: 3–7). Pystymmekö me samaan? Siinä on puheen ja kielenkäytön rinnalle toinen mittari, joka riisuu meidät omahyväisyydestä. Totuus tekee kuitenkin vapaaksi.

– Heli