Tekijä: Kyyrä

5. Moos. 17

Epäjumalat ja niiden palvelijat tuomitaan                                                                                                         Tätä lukiessa tuli mieleen Stefanus, jota pidetään ensimmäisenä kristittynä marttyyrinä, uskonsa puolesta kuolleena henkilönä. Hän ei tosin palvellut epäjumalia, vaan ainutta oikeaa Jumalaa, mutta oli juuri siksi vaarallinen mies. “Tämä mies puhuu lakkaamatta tätä pyhää paikkaa ja lakia vastaan” (Apt. 6:13). Juutalaiset pelkäsivät Stefanosta ja väärien todistajien avulla saivat hänet tapettua. 

Laki korkeimmasta tuomioistuimesta                                                                                             Oikeusasiat voivat olla joskus vaikeita. Silloin laki määrää kysymään neuvoa sekä virassa olevalta tuomarilta sekä leeviläispapeilta. Papeilla oli siis aika paljon myös tuomiovaltaa ja oikeudenmukaisuus perustui yhteiseen auktoriteettiin ja Jumalan sanan mukaisiin päätöksiin. Päätöksistä, jotka julistettiin Herran valitsemassa paikassa, ei voinut valittaa, vaan pulinat pois ettei kuolema kohtaa. Aika hurjaa menoa näin nykyisen oikeuslaitoksen toimintaan verrattuna. 

Laki kuninkuudesta                                                                                                                                      Mooseksella on mielessä jo se, että Israel halunnee joskus oman kuninkaan. Lain mukaan kuninkaan piti olla Jumalan valitsema oman kansan mies. Kuninkaalle annettiin joitakin reunaehtoja, joista tärkein oli se, että hänen oli teetettävä itselleen jäljennös laista ja lukea sitä koko elämänsä ajan, jotta oppii pelkäämään Herraa ja tarkoin noudattamaan kaikkia tämän lain käskyjä ja määräyksiä. Israelin ensimmäisen kuninkaan valinnasta kerrotaan 1. Sam. luvussa 8. Siellä kerrotaan mm., että Herra suostui kansan pyyntöön saada oma kuningas, vaikka piti sitä myös oman kuninkuutensa hylkäämisenä. Vaikka Samuel kertoi mitä kaikkea se tarkoittaa kansalle, kansa vaati edelleen omaa kuningasta. “Ei, kuningas meidän pitää saada! Vasta silloin me olemme muiden kansojen veroisia, kun oma kuninkaamme hallitsee meitä, käy meidän edellämme ja johtaa sotiamme” (1. Sam. 8:19-20). Saulista tuli ensimmäinen kuningas ja sehän ei ollut menestystarina. Vaikka hän pitkänä ja komeana sotilasjohtajana sai kansan suosion, vei hän kansaansa hengellisesti poispäin Jumalasta. Oikea johtajuus ei perustu valtaan, rikkauteen tai itsekkyyteen, vaan kuuliaisuuteen ja nöyryyteen Jumalan sanan edessä.

Room. 3

Paavali on kahdessa ensimmäisessä luvussa tuhonnut perusteellisesti kaiken omavanhurskauden ja inhimillisen kyvykkyyden Jumalan edessä. Nyt vielä sama kuin kertauksena. Ei ole ketään vanhurskasta. Kuuluisin jae tässä luvussa, joka kertoo saman asian, on varmaan jae 23 “ sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta”. “Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Miksi sitten lakia tarvitaan? “Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on” (20). Tämän jälkeen päästään jo ilosanomaan. Jakeesta 21 alkaen Paavali tuo esiin Kristuksen syntien sovittajana, johon hän on koko ajan kirjeessään tähdännyt. 

“Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat”(22). Vanhurskaus on kuin armolahjana  tarjolla meille uskossa vastaanotettavaksi. Tämä sanoma toistuu useaan kertaan, jotta sanoma menisi perille! Mitähän kaikkea uutta ja ihmeellistä tämän ymmärtäminen ja vastaanottaminen onkaan meidän tämänkin tekstin lukijoiden elämässä saanut aikaan! Vapauteen Kristus vapautti meidät! Kiitetään siitä uudesta elämästä ja pysytään lähellä Jeesusta! 

“Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja” (28). 

Juha

5. Moos. 16

Luku kehottaa Israelin kansaa viettämään juhlia Jumalan kunniaksi. Vuoden kiertoon sidotut juhlat muistuttavat kansaa Jumalan huolenpidosta ja siunauksesta. Hän vapautti kansansa orjuudesta, piti huolta erämaavaelluksen aikana ja antoi hyvän sadon. Tärkeää oli myös jakaa siunauksen satoa heikommassa asemassa olevien kanssa. Juhlia tuli viettää kiitollisin mielin iloiten ja riemuiten. “Herra siunaa teidän satonne ja siksi teidän tulee iloita ja riemuita” (15). 

En ole itse oikein juhlijatyyppiä, mutta kyllä ainakin meidän kirkollinen vuosittainen juhlakulttuuri näyttäisi olevan tärkeää ja autuaallistakin, josta kannattaisi pitää kiinni.  Ei kristityn elämä ole pelkkää velvollisuutta ja suorittamista, vaan siihen kuuluu myös yhteinen juhla, ilo ja kiitos! Nyt näyttää siltä, että elämä olisi juhlapyhinäkin varsin arkista, jos se minusta olisi kiinni. Siinä riittää ainakin minulla tsemppaamista ja ehkä myös uudenlaisen juhlakulttuurin löytämistä, jossa ilo ja kiitos ovat mukana. 

 Room. 2

Paavali kirjoittaa edellisen luvun lopussa siitä, mitä tapahtuu kun ihminen ei anna arvoa Jumalan tuntemiselle, vaan päättää elää ilman Jumalaa. Tällaisen  ihmisen sydän on pimentynyt  ja hän on Jumalan vihan ja tuomion alla. Tässä ei auta olemalla juutalainen, kreikkalainen tai pakana, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Juutalaiselle ei riitä, että tuntee lain ja ylpeilee Jumalastaan. Päinvastoin usein ne, joka ylpeilevät laista, häpäisevät Jumalan rikkomalla lakia ja ovat oikeastaan vielä pahempia, koska heidän syntinsä saa muut pilkkaamaan Jumalan nimeä. 

Tässä luvussa Paavali kertoo myös hyviä uutisia! Jumala on hyvä, pitkämielinen ja kärsivällinen ja odottaa sitä, että hyvyys johtaa syntisen kääntymiseen. Tärkeää on Jumalan Hengen tekemä sydämen kääntymys. Jumalan kansa määrittyy sydämen uskon ja kuuliaisuuden , ei kansallisen tai ulkoisen aseman kautta.

”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” (Luuk. 18:13).

Juha

5. Moos. 15

Laki velkojen anteeksiannosta on aika radikaali laki, jos vertaa sitä nykyaikaan, jossa ostetaan lainarahalla ja korkoja maksetaan, koska se pitää rahamaailman pyörimässä. Pelisäännöt on yhdessä sovittu ja lainaraha mahdollistaa monet hankinnan. Siksi kuulostaa kyllä aika epäreilulta ja epäoikeudenmukaiselta, jos saa vaan velat anteeksi. Kun raha ja materia hallitsee, on vaikea nähdä muita vaihtoehtoja.

Israelilaisille laki merkitsi sitä, että joka seitsemäs vuosi julistetaan velkojen anteeksianto, jolloin lainan antaja ei saa enää vaatia velan suoritusta lähimmäiseltään, toiselta israelilaiselta. Vierasheimoiselta saa vaatia maksun, mutta maanmiehille annettua lainaa ei saa periä takaisin. Mahdollistaako tuo laki keinottelun ja hyväksikäytön? Mooses ei katso tätä suureksi riskiksi, sillä hänen mielestään “Herra, teidän Jumalanne, siunaa teitä runsaasti siinä maassa, jonka hän antaa teille perintöosaksi. Sen tähden teidän keskuudessanne ei pitäisi olla köyhiä, eikä heitä olekaan, jos vain kaikessa tottelette Herraa ja tarkoin noudatatte tätä käskyä, jonka minä nyt olen teille ilmoittanut.” 

Toisaalta jakeessa 11 on vähän toisenlaista tietoa rikkauden jakautumisesta, joka velvoittaa lainojen kuolettamisen lisäksi myös muunlaiseen antamiseen:” Köyhiä tulee maassanne olemaan aina. Siksi minä käsken teitä osoittamaan anteliaisuutta osattomille ja varattomille maanmiehillenne.” Voiko tehdä sen johtopäätöksen, että lain rikkominen johtaa köyhyyteen? Silloin köyhiä kyllä riittää autettavaksi. 

Varallisuus tuo myös vaikutusvaltaa muiden kansojen hallitsemiseen. “Kun Herra, teidän Jumalanne, lupauksensa mukaisesti on siunannut teitä, te pystytte antamaan lainaa monille muille kansoille, mutta ette itse joudu lainaamaan niiltä. Te saatte hallita monia kansoja, mutta ne eivät hallitse teitä” (6). Tämän vallan toteutumista nykyisin voi havainnoida vaikka uutisia seuraamalla. 

Anteliaisuuden ja auttamisen periaate kuuluvat juutalaisten lisäksi myös kaikille kristityille, kuten esim. Gal. 6:10 sen kertoo:”Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.”  Kun näitä velka-asioita nyt mielessäni pyörittelen, tulee väkisinkin mieleen meidän velkamme Jumalalle, joka mainitaan ainakin Matteuksen Isä meidän -rukouksessa. Sillä tarkoitetaan syntivelkaamme. Eli näin Mooseksen laki johdatti minut oman syntivelkani äärelle. Onneksi tämä velka on jo julistettu anteeksiannetuksi, ja Isä antaa anteeksi meille joka päivä eikä vain joka seitsemäs vuosi. Siitä kerrotaan enemmän Roomalaiskirjeessä, jonka pariin nyt siirrytään.

Room. 1

Ensin vähän taustaa roomalaiskirjeestä. Paavali halusi  rauhoittaa jännitteitä samassa seurakunnassa olevien juutalaisten ja ei-juutalaisten uskovien väliltä. Hän opetti, että pelastus, vanhurskauttaminen ja usko yhdistävät. Sekä juutalaiset että pakanat, jotka kummatkin ovat yhtä syntisiä eivätkä voi kehuskella pelastuvansa itsessään, pelastuvat ainoastaan uskosta. Koska Paavali (entinen Saul) oli fariseus ja saanut koulutuksen juutalaisen lain vartijaksi, hän perustelee näkemyksensä varsin perusteellisesti ja laaja-alaisesti. Siksi Roomalaiskirjeen ymmärtäminen on ainakin itselleni välillä vähän haasteellista. Mutta keskeiset asiat ovat kyllä tulleet tutuksi. 

Ensimmäinen luku on mullistanut kristinuskoa monin eri tavoin, mutta etenkin osa oman luterilaisen kirkkomme syntytarinaa liittyy tähän lukuun. Koko protestanttisuus saa kiittää syntymisestään tätä kirjettä, sillä v. 1515 Martti Luther löysi siitä uskon vanhurskauden  (Room. 1:17) ja kertoo, että “tunsi itsensä uudestisyntyneeksi.” Luterilainen vanhurskauttamisoppi perustuu roomalaiskirjeeseen ja on saanut nimensä Lutherin mukaan. Oppi on kiteytetty seuraavasti: yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Itselleni tutuin ja ehkä myös haastavin jae on jae 16. “Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille.”

Juha