Tekijä: Mika Mouhu

Joos. 19

2 Kor. 7

Puhdistautuminen kaikesta ruumiin ja Hengen saastaisuudesta tapahtuu vain Kristuksen vanhurskaaseen työhön turvautumisella, tunnustamalle hänen vanhurskautensa pyhitämme elämämme hänelle. Ilman Kristusta emme ole pyhiä, mutta hänen vanhurskaudessaan olemme pyhiä. Tiitus lohdutti tulollaan Paavalia ja muita hänen kanssaan työskenteleviä. Miten tärkeää on kohdata ihmisiä. Toisella ihmisellä voi olla mieltä parantava vaikutus. Paavali kuvaili itseään masentuneeksi. Hänellä olikin elämässään tapahtunut sellaisia asioita, joita nykyisin kutsuttaisiin traumaattisiksi tapahtumiksi. Hänkin oli ihminen, joka koki asiat varmasti syvästi, vaikka Jumala lohdutti häntä ja antoi voimaa kestää vaikeuksissa, niin hänkin tarvitsi toista ihmistä. Miten tärkeää onkaan toinen ihminen, vielä sellainen, joka jakaa saman uskon ja toivon.

Toisen ihmisen läsnäolo, kuuntelu tuo lohtua. Terapia toimii, kun on joku ammattilainen kuuntelemassa, esittämässä kysymyksiä ja antamassa vastakaikua, tekemässä omaa itseä tietoiseksi, näkyväksi. Ihmisen kokee, että minua kuunnellaan minua ymmärretään, se lohduttaa. Omassa elämässä oli yksi tärkeä parantumisen ja myös lohdutuksen aika, kun sain viettää jonkun aikaa nuoruudessa paikassa, jossa oli joka päivä raamatun opetusta yhdessä muiden uskovien kanssa. Se ei ollut aina helppoa, sen takia se kasvattikin. Asuin soluasunnossa hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja huomasin kuinka asioista voi ajatella eri näkökulmasta. Tiiviisti toisten kanssa eläminen eläminen toi toisen ihmisen lähelle heikkouksineen ja vahvuuksineen. Tuosta ajasta jäi päällimmäisenä muistiin monet hienot jakamisen hetket, toisten kuuntelu ja kokemus, että myös minä tule kuulluksi.Itselle se aika oli merkittävää, parantavaa, kasvattavaa, siinä oppi myös tuntemaan omaa itseä ja oppi paljon erilaisista ihmisistä ja näkemyksistä. Elämä oli siellä myös hyvin yhteisöllistä, se oli itselle jonkinlainen retriitti, matka josta jäi paljon elämään. Tuosta ajasta jäi myös vahva kokemus kuinka tärkeää seurakunta yhteys on. Onneksi on edelleen seurakunta ja pienryhmiä, joissa voi kohdata toisia. Toisen kohtaamista kaipaa, kumpa kukaan ei jäisi pois seurakunnan yhteisistä kohtaamisista sen takia, että ei tule kohdatuksi ihmisenä. Antakoon Jumala meille toisiamme lohduttajiksi, uskon vahvistajiksi, vierelle kulkijoiksi tänäänkin.

Mika

Joos. 18

2 Kor. 6

Jumalan armo kuuluu kaikille, mutta se tulee ottaa vastaan ettei se jää turhaksi. Paavali pyrki palvelemaan Jumalaa sellaisella tavalla ettei kenelläkään olisi moittimisen aihetta. Hän halusi osoittaa kaikessa olevansa Jumalan palvelija. Hän ei puhu vain itsestään, vaan myös muista. Heidän elämänsä ei ollut kuitenkaan suosittua, siihen kuului muun muassa ruoskimisia, vankeutta, paastoamista ja valvomista. Heillä oli kuitenkin elämässään Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, totuuden sana ja Jumalan voima. Heitä vainottiin monilla tavoilla, mutta he turvautuivat vanhurskauden miekkaan ja kilpeen. Apostoleilla oli erityinen tehtävä, heidän opetusten perustalle on rakennettu seurakunnan opetus. He joutuivat maksamaan kovan hinnan tehtävästään.

Mistä he saivat voiman kestää kaiken vainoamisen? Itselle jo pelkkä ajatus heidän kärsimyksestään tuo pelon, en kestäisi tuollaista. He kuitenkin kestivät ja myös heidän opetuksensa. Heidän aseensa vastustajia kohtaan oli vanhurskaus ja usko. Heidän mielensä oli puhdas, he elivät opetuksensa mukaisesti. He olivat ystävällisiä, eivät vastanneet loukkaukseen loukkauksella eikä väkivaltaan väkivallalla. He olivat kärsivällisiä, eivät antaneet periksi vainojen keskellä. Heillä oli totuus, josta pitivät kiinni. Heillä oli vilpitön rakkaus, joka todisti evankeliumin totuudesta. Heillä oli Pyhän Hengen voima, he kestivät kaiken Jumalan voimalla. Meillä on sama voima, sama totuus, sama rakkaus Kristuksessa, johon meidät on liitetty uudestisyntymässä. Tässä uskossa saamme elää, tähän uskoon saamme turvata tänäänkin. Herra antakoon meille jatkuvasti vahvistuvaa armoa ja luottamusta pysyä meille annetussa tehtävässä.

Mika

Joos. 17

2 Kor. 5

Kirjoitan näitä tekstejä joulua odotellen. Kotona soi joululauluja, jotka pyörivät mielessäni. Muutamat joululaulut ovat surumielisiä, täynnä kaipuuta, rauhan kaipuuta. Sylvian joululaulussa kaivataan synnyinmaata, toisessa laulussa hetken rauhaa. Itse jouluevankeliumissa enkelit julistavat rauhaa. Kristittyinä puhumme taivaskaipuusta, muukalaisuudesta, tulevan odotuksesta. Paavali kuvailee kuinka huokailemme ahdistuneina ja kaipaamme päästä taivaalliseen asuun, emme haluaisi riisutua vaan pukeutua elämään kuolevaisuuden sijaan. Kuitenkin hän puhuu, että nykyinen elämämme on kotimme. Tässä elämässä kuolema ja ahdistus on läsnä, tulevassa sellaista ei ole. Hän lohduttaa meitä sanoilla: Uskossamme mielemme on turvallinen. “Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.” Toinen kirje korinttilaisille‬ ‭5‬:‭7‬-‭8‬. Teksti vaikuttaa samalta kuin lukisin päivän uutisia sodista tai suomalaisten pahoinvoinnista ja lisääntyneestä ahdistuksesta. Uutisia ei kuitenkaan ole toivoa tai se on sellaista, josta ei saa turvaa. Meillä sen sijaan on turva, meillä on toivo.

Mistä kaipuu syntyy? Eikö se synny siitä, että on ensin kokenut jotakin muuta. Olemme saaneet syntimme anteeksi ja se on itsellä ollut aina vapauttava hetki, kuin iso taakka olisi otettu harteilta. Hetkiä on jatkuvasti ja kaipaakin, että se vapaus olisi pysyvää. Kokemus siitä, että parempaa on luvassa liittyy vieläkin enemmän uskoon, joka minulle on annettu. Usko ei katso näkyväiseen eikä sitä voi selittää. Usko ylittää kaiken kokemuksen, huonon ja hyvän. Se on jotakin käsittämätöntä, mutta pysyvää. Vaikka elämässä on tapahtunut ja tapahtuu kokonaisvaltaisesti elämää horjuttavia asioita kuten kuolemaa, sairautta, henkisesti ja fyysisesti rampauttavia tapahtua, kuitenkin pysyy usko ja sen tuoma toivo. Haluaisin pukeutua jo uuteen, ikuisesti kestävään ja pysyvään rakkauteen. Herra anna tänäänkin vahvistusta uskolle.

Mika