Tekijä: Pekka

1. Moos. 38

1. Tess. 1

Aikamedian Sana elämään -kommentaariraamattu (2018, s. 2477) luonnehtii Paavalin ensimmäistä kirjettä tessalonikalaisille seuraavasti:

• • Kirje oli Paavalin ensimmäisiä, ja hän kirjoitti sen noin vuonna 51 Korintista.
  • Kirjeen päämääränä oli ”vahvistaa Tessalonikan kristittyjen uskoa ja muistuttaa, että Kristus tulee takaisin varmasti”.
  • Tessalonikan seurakunta oli vain pari-kolme vuotta vanha. Osa seurakunnasta oli siinä käsityksessä, että Jeesus palaisi heidän omana elinaikanaan. Läheisten ihmisten kuolemat aiheuttivat tässä tilanteessa hämmennystä.
  • Seurakunnan uskovat olivat myös vainon kohteena.

Kirjeen ensimmäinen luku on lyhyt, mutta Paavali saa siihen sisällytettyä paljon asiaa. Itseäni erityisesti puhuttelee, mitä Herra on vaikuttanut tessalonikalaisten uskovien keskuudessa (jae 3): ”[–] kuinka usko on saanut teidät toimimaan ja rakkaus näkemään vaivaa ja kuinka kärsivällisesti te panette toivonne Herraamme Jeesukseen.” Tämä laittaa ainakin itseni ns. pienelle paikalle miettimään, mitä usko vaikuttaa omassa elämässäni. Tosin tämäkin kohta korostaa lohdullisesti jälleen kerran sitä, ettei sitä ole kirjoitettu yksikössä vaan monikossa. 

Toinen puhutteleva ajatus on Paavalin sanoissa (jae 5): ”[–] evankeliumi ei tullut teidän luoksenne vain sanoina vaan myös Pyhän Hengen voimana [–]”. Tätä tulee lähelle Jeesuksen sanoja (Matt. 22:29): ”Te kuljette eksyksissä, koska ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.” Tarvitsemme selkeää opetusta  / ymmärrystä siitä, mitä Jumala sanassaan on meille ilmoittanut, ja Pyhän Hengen voimaa, että voimme soveltaa oppimaamme / ymmärtämäämme käytäntöön. On valtavan suuri asia, että Isä on lähettänyt Jeesuksen nimessä meille Puolustajan, Pyhän Hengen (Joh. 14:27).

Vaikuttakoon kolmiyhteisen Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, todellisuus meissä kaikissa tänään ja kaikkina tulevina päivinä!

Pekka

1. Moos. 37

Kol. 4

Tänään on lukuvuoden päätöspäivä ja siten ylioppilaiden ja ammattiin valmistuneiden juhlapäivä. Oma juhlapäiväni oli 41 vuotta sitten, ja ehkä voin sanoa niin, että se oli elämäni yksi pahimmista pohjakosketuksista. Minut oli valittu pitämään uuden ylioppilaan puhe, ja vielä aamullakin mietin, mitä ihmettä oikein sanoisin. Oli minulla varmaankin ollut ajatuksia mielessä, mutta h-hetken lähestyessä ne alkoivat tuntua mitäänsanomattomilta. Olin henkisesti rikki, näköalaton ja toivoton. Ei minulla ollut mitään sanottavaa, millä olisi mitään merkitystä. Puheen kuitenkin pidin, enkä muista siitä mitään. En tiedä, näkikö kukaan oikean tilanteeni. Olisin tarvinnut apua, mutta en osannut sitä pyytää.

Oli minulla muutama kaveri, mutta emme todellakaan jakaneet keskenämme syvimpiä tuntojamme. Jälkikäteen arvioituna nämä kaverit olivat kuitenkin kullanarvoisia. Kaksi heistä lähti ennen minua opiskelemaan Jyväskylään, kun he kirjoittivat ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin. He molemmat kehuivat paikkakuntaa ja opiskeluilmapiiriä. Toinen opiskeli yrityksen taloustieteitä, ja hän sai minut kiinnostamaan niistä. Niinpä syksyllä 1985 löysin itseni henkisesti todella rankan armeijavuoden jälkeen Jyväskylästä opiskelemassa Mattilanniemessä yrityksen taloustieteitä. Soluasunto löytyi Kortepohjan ylioppilaskylästä. Siitä elettiin vuosi eteenpäin, ja kolmas kaverini oli johdattamassa minua uskoon. Näin se elämä pikkuhiljaa aukeni eteenpäin.

Mitä tällä tarinalla haluan sanoa? Minua koskettaa aina Paavalin kirjeiden loput, kun hän mainitsee ystäviään (esimerkiksi Kol. 4:7-18). Osaanko olla kiitollinen kaikista ystävistä elämän matkan varrella? Osaanko sen kiitollisuuden heille näyttää? Monien yksinäisten nuoruusvuosien jälkeen jokainen ystävä tuntuu suurelta aarteelta. 

Omiin nuoruuteni henkisiin ongelmiin ovat varmasti vaikuttaneet monet tekijät. Yksi merkittävä tekijä oli se, että olin yläasteella koulukiusattu. Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin. Tämän kokemuksen perusteella on helppo yhtyä Paavalin sanoihin (Kol. 4:6): ”Puhukaa aina ystävällisesti [–].” Oma toiveeni ja rukoukseni on ollut, että voisin olla ystäviä ja ihmisiä kannustamassa ja rohkaisemassa, koska olen saanut niin paljon kannustusta ja rohkaisua muilta.

Lopuksi on vielä syytä muistaa rukouksen voima. Olen varma, että minun puolestasi ovat monet ihmiset rukoilleet, eivätkä ne rukoukset ole menneet hukkaan. Jälkikäteen kun katsoo elämäänsä, voi nähdä Jumalan kädenjälkiä paikoissa, joissa en häntä vielä henkilökohtaisesti tuntenut. Jatketaan vuorollamme rukousta niiden ihmisten puolesta, joita Jumala on sydämellemme antanut!

Näillä ajatuksilla onnea ja siunausta kaikille koulunsa päättäneille, ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille!

Pekka

1. Moos. 36

Kol. 3

Olin aikoinaan 1980-luvun alussa yhden vuoden vaihto-oppilaana USA:ssa. Muistan, miten tuntui hienolta, kun radiosta tuli useammalta kanavalta pelkästään hittimusiikkia. Mainoksia oli toki aina välissä. Radioasemien juontajat olivat paikallisia kuuluisuuksia. Samaan aikaan meillä Suomessa ei ollut vielä kaupallisia radioasemia. Oli vain Ylen Yleisradio ja Rinnakkaisradio, jotka muistikuvieni mukaan tuottivat pääsiassa vain kuivaa asiaohjelmaa. Toki Rinnakkaisradion puolella oli viihteellisempääkin sisältöä, mutta ei sitä kyllä koko aikaa ollut.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin miettiä, mitä se ihmiselle tekee, jos hän täyttää elämänsä vain viihteellisellä sisällöllä. Päästääkö hän itsensä liian helpolla? Hän varmaankin kokee olevansa vapaa valitsemaan asioita mieltymystensä mukaan, mutta noiden valintojen kautta hän kuitenkin alistuu jollekin auktoriteetille ja altistuu jonkinlaiselle arvomaailmalle tiedostaen tai tiedostamattaan. Oliko sittenkin parempi niin, että kotimaani radiolla oli jonkinlainen yleissivistävä ja/tai koulutuksellinen tehtävä, jossa pyrittiin hieman ”ylevämpiin” tavoitteisiin? Jokuhan ne tavoitteet määritteli, joten tässäkin mallissa oltiin jonkin auktoriteetin alla. Taloustieteen termein voisi ehkä todeta, että annetaanko ihmisten tarpeiden tyydytys markkinoiden vai hierarkioiden ratkaistavaksi.

Jostain syystä tämä muisto tuli mieleeni, kun mietin Paavalin sanoja (Kol. 3:2): ”Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä.” Länsimaisen vapauden illuusion keskellä on hyvä pysähtyä ainakin ajoittain miettimään, kuka tai ketkä meidän auktoriteettimme on/ovat ja mihin valintamme johtavat.

Pekka