Kategoria: Luemme Raamattua

Miika 1

Miika oli profeettana kolmen kuninkaan aikana, eli siis aika kauan. Tässä luvussa ennustetaan tuomiota Samarialle ja Jerusalemille. Tiedämme historiasta, että tekstissä mainitut asiat toteutuivat myöhemmin, tosin vasta kauan Miikan kuoleman jälkeen. Sitä en osaa sanoa, vaikuttivatko Miikan puheet asiaan mitenkään.

Miksi onnettomuudet sitten uhkaavat? Samariaa syytetään epäjumalien palvelemisesta ja uhrikukkuloista. Jerusalemin osalta tilanne on vähän epämääräisempi. Tekstissä on epämääräinen viittaus Lakisin kaupunkiin. Sieltä oli lähtöisin jotakin pahaa, joka myöhemmin levisi koko Juudan alueelle. Tässä luvussa ei vielä kerrota mistä on kyse, mutta seuraavista luvuista kurkkimalla saadaan selville, että kyse on yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta mm.  köyhien sortamisesta ja yleisestä korruptiosta.

Tämän tekstin äärellä on mielenkiintoista huomata, että epäjumalien palveleminen ja yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus ovat siis rinnastettavia asioita. Samariassa harrastettiin (ainakin) ensimmäistä ja Juudassa toista, mutta samanlaisen tuomion ne kumpikin saivat. Jäin miettimään, onko näissä itseasiassa kyse samasta asiasta. Kolossalaiskirjeessä sanotaan, että ahneus on epäjumalanpalvelusta.  Itse asiassa avointa epäjumalien palvelusta pahempaa on sortaa toisia ja väittää samalla olevansa Jumalan asialla.

1. Kor. 2

Paavalin ulkoinen esiintyminen korosti sitä, että hän ei uskonut ihmisten voivan järkeilemällä vakuuttua hänen sanomastaan. Heidän piti kohdata Jeesus. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hän olisi pitänyt kristinuskon sanomaa jotenkin epä-älyllisenä. Sen logiikka oli vaan niin erilaista, että sen aikaisessa kulttuurissa koko maailmankuva piti rakentaa uudelta pohjalta. 

Antiikin ajan ihmiset ajattelivat, että maailman epäoikeudenmukaisuus on luonnollista. Totta kai vaikutusvaltaiset ihmiset käyttivät asemaansa hyväkseen. Jumalien suosion pystyi päättelemään siitä, miten elämässä menee. Kreikkalainen ja juutalainen kulttuuri oli toki tässä vähän eri linjoilla. Niin kuin vaikkapa yllä mainitusta Miikan kirjasta näkee, juutalaisuudessa köyhien sortamista pidettiin pahana. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että heitä olisi käytännössä pidetty samanarvoisina ihmisinä kuin rikkaita. Ja tietenkin koko yhteiskunta perustui orjuudelle, heitä ei aina pidetty ihmisinä ollenkaan. Itse asiassa oli vaarallista ajatella toisin, koska sehän olisi pakottanut kyseenalaistamaan koko systeemin oikeutuksen.

Jeesuksen kuolema ristillä käänsi tämän kaiken ympäri. Kristinusko on sanoma Jeesuksesta, joka on Jumalan poika, mutta kärsi orjan kuoleman. Sanoma itsensä tyhjentävästä Jumalasta, joka tuli ihmiseksi oli niin radikaali, että roomalainen historioitsija piti sitä kauheana taikauskona. Hän ymmärsi, että se haastoi koko sen aikaisen yhteiskuntajärjestyksen. Kristittyjen kokouksessa orjat olivat samanarvoisia muiden kanssa. 

Paavali oli oppinut mies ja tietenkin tiesi tämän kaiken. Hänen sanomaansa oli vaikea ottaa vastaan, tai edes ymmärtää. Mutta kun ihmiset saivat kokea Jumalan voiman ja Hänen rakkautensa, he olivat silti usein valmiita siihen. Outoudestaan huolimatta sanoma Jeesuksesta oli ja on edelleen kuitenkin evankeliumi, hyvä sanoma.

Marko

Joona 4

Joonan kirja näyttää, mikä ero on olla Jumalan käytössä tai käyttää Jumalaa. Joona halusi käyttää Jumalaa oman maineensa tai egonsa korostamiseen. Hän teki asioita Jumalalle,  toisin vasta pakon edessä, mutta suuttui, kun Niiniveä ei hävitettykään. Toisaalta se on ymmärrettävää. Vanhan Testamentin sivuilta löytyy yksinkertainen testi väärän ja oikean profeetan erottamiseen toisistaan: oikean profeetan sanat toteutuvat. Joten kiltisti ajateltuna voidaan sanoa, että Joonalla oli maine pelissä. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ollut, sillä oltiin niin kaukana Israelista. Sitä paitsi Joonan sanat olivat saaneet suuren muutoksen, joten oli enemmän kuin ymmärrettävää, että Niinive säästettiin.

Miksi siis Joona suuttui? Ajattelen, että Joona halusi käyttää Jumalaa tullakseen joksikin tai kenties saadakseen kuuluisuutta. Jos Niinive olisi hävitetty ja olisi käynyt ilmi, että Joona oli ennustanut sen, hänestä olisi tullut heti ykkösrivin profeetta. Se olisi ollut suuri uutinen. Niiniveläisten kääntyminen olisi myös saattanut ylittää uutiskynnyksen, mutta siinä Joonan osuus olisi ollut paljon pienempi.  Suurempaan valokeilaan nousisi Jumalan armahtavaisuus ja niiniveläisten muutosvalmius.

Joonan suuttumisessa oli myös ironinen puoli. Hän oli itsekin kapinoinut Jumalaa vastaan ja kokenut Jumalan armon. Missään vaiheessa hän ei ollut oikeasti katunut tai edes myöntänyt tehneensä väärin. Tässäkin luvussa hän sanoo olleensa lopulta oikeassa lähtiessään pakoon, kun kerran Jumala kumminkin päätti pelastaa Niiniven. Tästä huolimatta hän on sitä mieltä, että Niiniveä kohtaan ei saa osoittaa mitään armoa. Joonan näkökulmasta matka Niiniveen oli ihan turha, sillä siitä ei seurannut mitään näkyvää.  Eikä siitä Joonalle itselleen ollutkaan mitään hyötyä, mitä nyt kokonainen kaupunki kääntyi. 

Tämän tekstin äärellä on helppo pyytää, että saisimme iloa siitä, että olemme Jumalan käytössä, emmekä yrittäisi käyttää Häntä.

1. Kor. 1

Korinttilaiskirjeestä on tehty sellainen päätelmä, että paikallinen seurakunta oli poikkeuksellisen hajaannuksen tilassa. Siellä oli erilaisia kuppikuntia ja villiä karismaattisuutta. En ole kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että Korintti olisi ollut mikään erityinen ongelmaseurakunta. Tuollaistahan ihmisten yhteiselämä vaan tuppaa olemaan. Alkuseurakunta korosti radikaalisesti sitä, että eritaustaiset ihmiset kuuluvat yhteen, joten on selvää, että konflikteilta ei vältytty.  

Sen sijaan minusta tuntuu, että Korintin seurakunnan tapa yrittää ratkaista näitä konflikteja oli hieman omintakeinen. Seurakunta oli jakaantumassa pienempiin samanmielisten ryhmiin. Siellä oli ”paavalilaisia”, ”apolloslaisia” ja ”pietarilaisia”.  Nykykristityille tällainen  ”tunnustuskuntiin” jakautuminen on arkipäivää, mutta Paavalia pelkkä ajatuskin pöyristytti.

Mikäli nyt oikein ymmärrän tämän luvun ajatuskulkua, niin se menee suurin piirtein seuraavasti. Paavalin mielestä sanoma Jeesuksesta on järjenvastainen. Ei niin, että hän ajattelisi sen olevan oikeasti idioottimaista, mutta inhimillisesti järkeillen siitä on vaikea saada tolkkua. Erityisesti sen aikaisessa yhteiskunnassa sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta oli ”hulluutta”. Se ei vain istunut vallitsevaan maailmankuvaan. Tästä syystä Paavali pitää lähtökohtaisesti outona sitä, että korinttilaiset yrittävät järkeilemällä päätellä, kuka apostoleista on eniten oikeassa. Mitä järkeä on yrittää saada selville, kuka hulluista on vähiten hullu? 

Siksi pitäisi keskittyä siihen, mikä on oleellista. Oleellista on ristiinnaulittu Kristus. Hän on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Ymmärrän tämän niin, että uskolla Jeesukseen on voima muuttaa meidän elämämme, vaikka emme ymmärtäisikään asioita pohjia myöten. Ei niin, että ajattelu ja teologinen pohdiskelu sinänsä olisi väärin. Sitähän Paavali itsekin harrasti kirjeissään. Ne eivät vaan saa syrjäyttää pääasiaa.

Marko

Joona 3

Joona on niitä harvoja profeettoja Vanhassa Testamentissa, jonka sanomaa oikeasti toteltiin. Hänen viestinsä ei ainakaan minulle avaudu, sillä se on vain yksiviivainen tuomion julistus. Mutta näköjään se soitti kuulijoiden mielissä joitakin kelloja, koska he tiesivät, miten siihen kannattaa reagoida. Asiaa korostetaan sillä, että meille kerrotaan mittasuhteista.  Niinive oli nimittäin hyvin suuri kaupunki. Joonalla olisi mennyt kolme päivää kulkea se päästä päähän. Hän oli kuitenkin vasta aloittanut ensimmäisen päivämatkansa, kun kansa jo uskoi Jumalaan. 

Mitä tämä sitten kertoo meille? Minulle se korostaa sitä, kuinka turhaa Joonan pelko oli ollut. Hän oli varmaan paennut siksi, että pelkäsi niiniveläisten reaktiota. Kyllähän etukäteen ajateltuna tuollaisen sanoman julistaminen pakanakaupungissa on todella epämiellyttävää ja vaarallistakin. Nyt kansa oli kuitenkin valmis ottamaan sanoman vastaan ja reagoi siihen heti. Tämä johtaa helposti ajatukset Jeesuksen kylväjävertaukseen. Kun Jumala valmistelee maaperän, niin toivottomaltakin näyttävä pelto voi osoittautua hedelmälliseksi.

Room. 16

Roomalaiskirjeen viimeinen luku on tavallaan epätodennäköinen aarreaitta. Pinnalta katsoenhan siinä on vain Paavalin terveisiä Roomassa asuville tuttavilleen. Mutta sanavalinnoista ja toivotuksen kohteista saa paljon tietoa ensimmäisten kristittyjen elämästä. Viime kerralla pohdiskelin sitä, kuinka alkuseurakunnassa jokainen nähtiin omana yksilönään. Tämä koski myös tämän kirjeen kirjuria, joka laittoi tekstin joukkoon oman tervehdyksensä:

Terveisiä myös minulta, uskonveljeltänne Tertiukselta, joka olen sanelun mukaan kirjoittanut tämän kirjeen.

Tuo nimi  ”Tertius” on latinaa ja tarkoittaa sanatarkasti käännettynä ”kolmas”.  Se oli tyypillinen orjalle annettu nimi ja korostetun persoonaton. Tuskin kukaan nykyään nimeäisi lapsiaan sanoilla ”ensimmäinen”, ”toinen” ja ”kolmas”. Eikä noin tietenkään tehty antiikin aikanakaan, mutta orjia ei oikeastaan pidetty persoonina. He olivat omaisuutta. Tosin Tertiuksen tapauksessa arvokasta omaisuutta, koska hän osasi kirjoittaa ja oli sen vuoksi hyödyllinen. Orjien arvo tosiaan määräytyi yksinomaan heidän hyödyllisyytensä mukaan, itsessään heitä ei pidetty tärkeinä. Nyt tässä meillä on kuitenkin Tertius, joka on siis epäilemättä jonkun orja. Tähän mennessä hän ei ole ollut mitään, vain pelkkä numero. Nyt hän kuitenkin viittaa itseensä uskonveljenä. Hän on siis samanarvoinen kuin muutkin ja Paavalin mielestä on ilman muuta hyväksyttävää, että hän kirjoittaa tekstin joukkoon myös omat terveisensä. Heti hänen jälkeensä terveisiä lähettää Gaius ja Erastos. Gaius oli ilmeisesti varakas, koska seurakunta kokoontui hänen kodissaan. Erastos oli peräti kaupungin varastonhoitaja.  Kaikki he olivat osa samaa seurakuntaa. Tämä on minusta hyvin puhuttelevaa.

Marko