Kategoria: Luemme Raamattua

Jer. 39

Babylonialaiset valloittivat Jerusalemin ja suorittivat julman puhdistuksen. Eikä kaupungista ulkoisestikaan paljoa jäänyt jäljelle. Sen asukkaiden talot poltettiin ja muurit revittiin maahan. Tarkoitus oli selvästi lakkauttaa Juudan hallintokoneisto ja taannuttaa koko maa muutenkin.

Mielenkiintoista kyllä, babylonialaiset olivat selvästi tietoisia Jeremian profetioista. He kohtelivat häntä hyvin, mutta Jeremian kannalta tämä ei välttämättä ollut pelkästään hyvä asia. Juutalaiset saattoivat hyvinkin mieltää hänet valloittajien ystäväksi tai jopa petturiksi.

Mitäpä tekee Jeremia kaiken tämän kaaoksen keskellä?  Hän vie rohkaisevan sanan Herralta kaupungissa asuvalle maahanmuuttajalle! Inhimillisesti ajatellen Jeremialla olisi varmaan ollut tärkeämpiäkin henkilöitä rohkaistavana, mutta tässä onkin kyse Jumalan näkökulmasta. Jeremian ei tarvinnut yrittää hallita tilannetta, vaan riitti, että hän kuunteli Jumalaa ja toimi sen mukaisesti. Tämä on mielestäni puhuttelevaa ja opettavaistakin. 

Hepr. 9

Tässä luvussa kutsutaan Jumalan ja ihmisten välistä liittoa testamentiksi. Tätä sanaahan me olemme  tottuneet käyttämään Raamatun osista. Olisikohan parempi, jos puhuisimme Vanhan ja Uuden Testamentin sijasta Vanhasta ja Uudesta Liitosta? 

Itse asiassa en kyllä oikein ymmärtänyt tuota testamenttikohtaa. Uusi liitto toki oli selvästi testamentti, joka astui voimaan, kun Jeesus kuoli. Mutta kuka oli ensimmäisen liiton tekijä, jonka kuoleman jälkeen testamentti astui voimaan? Ilmeisesti tarkoitus oli osoittaa, että koska Mooseksen aikana kuoli pelkästään pukkeja ja härkiä, niin vanha liitto oli vain uuden liiton kalpea kuva. Tällaista ”kuvakieltä” käytetään Raamatussa muuallakin. Itselleni tutuin kohta on tämä:

”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”

Raamatussa siis se, että joku on ”vain” kuva, ei tarkoita sitä, että se olisi jotenkin epätodellinen tai huono. Se vain tarkoittaa sitä, että on olemassa vielä parempaa ja sitten kun se parempi tulee esiin, niin kuvan on aika väistyä. 

Marko

Jer. 38

Hepr. 8

”Minä pelkään…” (Jer. 37:19)

Olin vajaat kolme vuotta sitten Krito-kurssilla. Krito tulee sanoista kristillinen toipumistyö, ja se on Kansan Raamattuseuran työala. Krito-työn ydin on vertaisryhmä, jossa voi kertoa omasta elämästään ja sen kipukohdista, kuunnella toisia ja rukoilla yhdessä. 

Krito-kurssilla käsittelimme myös pelkoa. Kirjoitin tuolloin muistiin omia pelkojani.

• • Tulipalon ja varkaiden pelko lapsuudessa
  • Henkisen ja fyysisen väkivallan pelko nuoruudessa koulukiusaamisen seurauksena
  • Aikuiseksi kasvamisen pelko nuoruudessa
  • Yksin jäämisen pelko

Listaa olisi varmasti voinut jatkaa huolellisella miettimisellä pitkäänkin. Kaikilla meillä on omat pelkomme. Mielenkiintoista olisi tietää, mistä ne oikein kumpuavat.

Krito-kurssilla käytettiin opiskelumateriaalina Mirja Sinkkosen ja Paula Tähtisen kirjaa Lupa tuntea (Kirjapaja, 2009, 3. painos). Pelosta kirjassa todetaan mm. seuraavaa:

• • ”Terve pelko suojelee ja varjelee vaaroista: kaksi tärkeää perustehtäväämme ovat hengissä säilyminen ja lisääntyminen. [–] Pelko on aikojen alusta pitänyt valppautta yllä, auttanut ihmistä ennakoimaan vaaratilanteita ja pysyttelemään hengissä mahdollisimman kauan.” (s. 42)
  • ”Rohkeus ei tarkoita sitä, ettemme ollenkaan eikä koskaan pelkäisi, vaan että pelosta huolimatta ja pelon kanssa uskaltautuu yrittämään sitä, mikä tuntuu pelottavalta.” (s. 43)
  • ”Monet peloistamme ovat elämän mukana ja vuorovaikutustilanteissa tai traumaattisten tilanteiden kautta syntyneitä.” (s. 43)
  • ”Kun puhutaan nimenomaan suhteessa olemiseen liittyvistä tiloista, silloin pelon vastakohta ei ole rohkeus, vaan mielen sisäisenä tilana turvallisuuden tunne, luottamus tai yhteys.” (s. 44)
  • ”Monet peloistamme ovat niin monikerroksisia, että niiden syntyä on mahdoton selvittää.” (s. 45)
  • ”Aikuinen on oppinut varomaan turvattomalta tuntuvia tilanteita, väistelemään ”vaaroja” ja valitsemaan varman päälle luotettavia ihmisiä ja turvallisia tilanteita. [–] Varovaisuudesta ja ennakoivasta kontrollista voi silloin tulla elämän keskeisin asia, toimintakyky voi näin laskea ja elämän laatu kärsiä.” (s. 45-46)
  • ”Tietyissä tilanteissa toistuvat pelot muodostuvat meille joskus vankilaksi ja kaventavat elämänpiiriämme.” (s. 47)
  • ”Pelkoa ei tarvitse salata tai hävetä. Tunnista, tunnusta, tunne! Se mitä ei tunnista, pelottaa eniten. Kun pelot tulevat tutuiksi, niiden kanssa voi elää ja päästä niistä vähitellen eroon. Toipumisen tavoite ei ole pelottomuus, vaan se, että minä hallitsen pelkoani eikä pelko minua. Pelon rehellinen kohtaaminen on avain peloista toipumiseen. Kohtaaminen käy turvallisesti toisen ihmisen kanssa.” (s. 51)

Toivottavasti edellä mainitut kohdat tiivistävät mahdollisimman hyvin sen ydinsanoman, mitä kirjassa pelosta halutaan sanoa. Kuten jo totesin, meillä jokaisella on omat pelkomme, ja joudumme enemmän tai vähemmän tekemään töitä niiden kanssa. On hyvä muistaa, että ”meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle” (Hepr. 8:1) ja että hän on ”täydellinen rakkaus, joka karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18). Tässäkään asiassa emme tule täydelliseksi tässä ajassa, mutta voimme kantaa myös pelkomme Jumalalle, joka ”pitää teistä huolen” (1. Piet. 5:7).

Pekka

Jer. 37

Hepr. 7

Kun luin nyt Heprealaiskirjeen seitsemättä lukua, se tuntui jollakin tavoin tutulta erityisesti Melkisedekin osalta. Muistiinpanoistani löysin, että kommentoin tätä kohtaa kolmisen vuotta sitten. Silloin kirjoitin näin:

”Melkisedekin ja Abramin (Abrahamin) kohtaamisesta kerrotaan 1. Mooseksen kirjan 14. luvussa (jakeet 18-20). Melkisedek näyttäytyy ainakin minusta jonkinlaisena ”mysteerihahmona”’. Aikamedian Sana elämään -kommentaariraamattu tiivistää hänen merkityksestään esitetyt teoriat neljään ryhmään: 1) Melkisedek oli alueen arvostettu kuningas, jolle Abraham osoitti kunnioitustaan, 2) Melkisedek oli kaikkien Salemin kuninkaiden arvonimi, 3) Melkisedek oli Jeesuksen esikuva ja 4) Melkisedek oli Jeesuksen väliaikainen ilmestymismuoto.

Niin tai näin, oleellista tässä on se, että Jeesuksen pappeus on paljon enemmän kuin ns. vanhan liiton pappeus. Jeesus on Jumalan ainutkertainen ja lopullinen ratkaisu luoda kaikille ihmiselle mahdollisuus päästä osalliseksi pelastuksesta ja päästä yhteyteen Luojansa kanssa. Jeesus on tie, totuus ja elämä (Joh. 14:6).”

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi jakeeseen 7: ”Kiistatontahan on, että siunauksen antaja on korkeampiarvoinen kuin siunauksen saaja.” Novum selittää tätä niin, että tässä on kyseessä erityinen jumalallinen siunaus, kuten esimerkiksi Vanhan testamentin patriarkkojen siunaus lapsilleen tai Jeesuksen siunaus opetuslapsilleen.

Voimme siis hyvillä mielin siunata toisiamme tasavertaisesti ilman mitään valta-asetelmaa. Itse ajattelen niin, että siunaus on parasta, mitä toiselle ihmiselle voi antaa, ja että siunaus on parasta, mitä voin toiselta ihmiseltä saada. Yksinkertainen ja meille opetettu Herran siunaus voi saada aikaan ihmeellisiä asioita. Käytetään sitä siis rohkeasti.

Pekka