Kategoria: Luemme Raamattua

2. Kun. 10

2. Kor. 3

Päivän Uuden testamentin kohdassa kerrotaan uuden liiton kirkkaudesta vanhan liiton rinnalla. Erityisen kaunis on jae 17: ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” Koko tekstin pointtina tuntuisi olevan ajatus siitä, että vanhassa liitossa vanhurskaus perustui lain suorittamiseen – uudessa liitossa sen sijaan vanhurskaus perustuu lahjaan ja suhteessa elämiseen.

Kristittyjä voidaan aina toisinaan moittia lakihenkisyydestä. Tätä olisi varmasti hyvä joskus pysähtyä miettimään porukalla. Mitä tarkoittaa lakihenkisyys ja miten se ilmenee? Voiko ”lakihenkisyys” olla joskus jotain, mikä onkin oikeasti hyvää? Mielestäni nämä ovat tärkeitä kysymyksiä maailmassa, jossa emme koskaan pääse synnistä täysin eroon. Miten paljon meidän pitää yrittää uudessa liitossa? Mitä mieltä sinä olet? Voisitko käydä asiasta keskustelua jonkun kanssa?

En ole aivan varma, mitä kysymyksiin pitäisi vastata, mutta siitä olen varma, että itse olen hardcore lakihenkinen ihminen. Mitäpä muuta sitä voisikaan tunnolliselta suomalaiselta odottaa. Vaikka en pysty lukemaan Raamattua mitenkään vain armon näkökulmasta käsin, olen oppinut ajattelemaan, että lakihenkisyyteen taipuvan on erityisen tärkeää tietoisesti nähdä Raamatussa ne kohdat, jotka puhuvat armosta ja vapaudesta. Jos olet yhtään samanlainen, niin kehotan sinuakin: etsi Raamatusta aivan erityisellä tavalla rakkautta ja armoa, sillä kyllä siellä sitä on.

Esteri

2. Kun. 9

2. Kor. 2

”Tuollaiselle riittää se rangaistus, jonka useimmat teistä ovat hänelle jo antaneet. Nyt teidän on päinvastoin annettava anteeksi ja lohdutettava häntä, ettei hän menehtyisi suruunsa. Niinpä kehotan teitä jälleen osoittamaan hänelle rakkautta.” (Jakeet 6-8) Paavalin kerronta Korinttilaiskirjeen toisessa luvussa tuntuu välillä jokseenkin poukkoilevalta, mutta luvussa on paljon hienoja ajatuksia, ja tänään kiinnitin huomioni jakeisiin 6-8.

Ihmisillä ei ole yleensä tapana korostaa sitä, että syyllistä pitäisi lohduttaa. Paljon puhutaan lohdutuksesta, jota annetaan sille, jota kohtaan on rikottu, mutta ei lohdutuksesta rikkojaa kohtaan. Tämä on kuitenkin sielunhoidollisesti hyvin tärkeä ja merkittävä asia. Ihminen, joka on tullut synnintuntoon ja katumukseen, tarvitsee usein tukea ja lohdutusta. On kauheaa ymmärtää olevansa syyllinen, jopa paha. Silloin on suureksi avuksi, kun ympärillä on ihmisiä, jotka ovat yhtä lailla kohdanneet ja hyväksyneet oman syyllisyytensä, ja jotka ovat riittävän vahvoja todella antamaan anteeksi ja lohduttamaan.

Kansanlähetyksen vanha lähetysjohtaja Mika Tuovinen sanoi viime keväänä raamattuopetuksessaan Hämeenlinnassa jotakuinkin näin: ”Ihmiselle, joka on tullut tuntemaan oman syntisyytensä, tulee julistaa vain ja ainoastaan evankeliumia, ei enää ollenkaan lakia.” Jokaisen ihmisen osa on kohdata oma vastuunsa ja syyllisyytensä, mutta kenenkään ei kuulu kantaa sitä määräänsä enempää. Jumala on valmistanut syyllisyydestä poispääsyn, valmistetaan siis parhaamme mukaan me ihmisetkin.

Esteri

2. Kun. 8

2. Kor. 1

”Me saimme tuntea olevamme kuolemaan tuomittuja, jotta emme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet.” (Jae 9) Paavali kertoo päivän Uuden testamentin kohdassa lähetysmatkoilla koetuista vaikeuksista, lohdutuksesta sekä Korintin matkan lykkääntymisestä. Kiinnitin tänään huomioni jakeeseen 9. Jae on lyhyt ja ytimekäs ja se sisältää paljon syvyyttä.

Elämässä on toisinaan tärkeää kokea se, miten pieni ja avuton ihminen on jopa kaikista vahvimmillaan. Faktahan on se, että jokainen multimiljonääreistä laitapuolenkulkijoihin tarvitsee Jumalaa herätäkseen uuteen päivään tai käydäkseen kaupassa, mutta fakta on myös se, että ihminen on mestari unohtamaan tämän. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmisen kuuluisi uskoa omiin talentteihinsa ja käyttää niitä, mutta ajoittaiset muistutukset omasta pienuudesta ovat tärkeitä, jotta perpsektiivimme pysyy kunnossa. Jos elämme siinä illuusiossa, että olemme kaikkivoipaisia ja täydellisiä, olemme pidemmän päälle ylimielistä ja kuluttavaa seuraa. Emme osaa antaa Paavalin kuvaamaa lohdutusta tai asettua kärsivän rinnalle. Mikä vielä tärkeämpää, jos elämme kaikkivoipaisuuden illuusiossa, emme tarvitse Jumalaa.

Haluaisin itse uskoa siihen, ettei Jumala halua herätellä meitä kärsimyksillä. Mutta ehkä haluan uskoa siihen, että vaikeudet voivat olla siunaamassa meitä, kun meillä kerran on taipumus unohtaa Jumala niin helposti. Olen aina saanut kylmiä väreitä, joskus jopa tirauttanut kyyneleitä, Laura Storyn sanoituksista kappaleessa Blessings: ”What if my greatest disappointments / all the aching of this life / is the revealing of the greater thirst / this world can’t satisfy.”

Esteri