Kategoria: Luemme Raamattua

Hes. 26, Ef. 5

Tulin tänään miettineeksi Vanhan testamentin kohdalla sitä, miksi Jumala on halunnut ilmoittaa vihansa ja tulevan tuhon niin monisanaisesti. Eikö vähempikin riittäisi? Eikö riittäisi, jos yksinkertaisesti toteaisi, että nyt Tyros tuhotaan? Sen sijaan tuhon kauhuista kerrotaan kokonaisen luvun verran. Aika pian sen jälkeen, kun tulin miettineeksi tätä, mietin sitä, miten lapsia kasvatetaan. Lapsia ei tietenkään kuulu pelotella, mutta joskus heille pitää perustella sääntöjä voimakkainkin sanankääntein ja pitkien keskustelujen avulla. ”Et saa juosta tielle, koska muuten voit kuolla!” ”Et saa koskea hellanlevyyn, koska muuten käteen sattuu tosi pahasti!” Voisiko kyseessä olla jotain samankaltaista isommassa mittakaavassa? Toki erona on se, että ikävät seuraukset Vanhassa testamentissa eivät vain tapahdu, vaan Jumala saa ne aikaan. Mutta ehkä Jumala haluaa tehdä monisanaisuudessaan selväksi sen, että tuomion taustalla on jokin perustelu, ettei hän vain huvikseen ole vihainen. Ikään kuin koko tekstin voisi tiivistää ajatukseen siitä, että kyseinen rangaistus on todella merkityksellinen myös Jumalan näkökulmasta?

Efesolaiskirjeen viidennen luvun loppu on hyvä esimerkki raamatuntekstistä, joka herättää nykyaikana raivoa. Ai että mies on vaimon pää! Eikö se olekin ihan kivikautista ajattelua? Olen miettinyt alkukesästä jonkin verran kristinuskoa ja feminismiä: onko niin, että Raamatun opetus miehen ja naisen paikasta perheessä on naisia halventavaa? Omissa pohdinnoissani olen päätynyt siihen, että ei ole. Päinvastoin, Jumala joka on luonut meidät kaikki, tietää kyllä, minkälaisissa sosiaalisissa suhteissa voimme parhaiten. Miksi sitten kautta maailman kapinoidaan tätä järjestystä vastaan? Siinä meidän jokaisen tulee katsoa peiliin. Ovatko miehet hoitaneet oman velvollisuutensa perheen päänä (jakeet 25-28)? Onko Raamatun opetus johtajuudesta ymmärretty oikein (Jeesus pesi opetuslasten jalat, ”se joka teistä haluaa olla suurin, olkoon toisten palvelija”)? Nämä kysymykset eivät koske ainoastaan taistoa sukupuolten välillä. Ymmärrämmekö esimerkiksi, että meidän tulee viljellä ja varjella luomakuntaa, ei riistää sitä? Maailmakuvassa, jossa ihminen ei ole merkittävässä määrin syntinen, on helppo syyttää rakenteita ja uskoa, että kaikki hoituu, kunhan vain ”murramme patriarkaatin” yms. Mutta maailmankuvassa, jossa uskotaan objektiiviseen hyvyyteen, ja jossa ihmiset ovat syntisiä ja käyttävät rakenteita väärin, on mahdollista uskoa siihen, että rakenteet olivat alunperin hyvät ja oikeat. Jos tällainen pohdinta kiinnostaa enemmän, suosittelen tutustumaan Soili Haverisen työhön. Lopuksi haluan kuitenkin sanoa, että toki elämä menee joskus kummallisia polkuja pitkin, emmekä aina saa nähdä ideaalien toteutuvan – Jumala on läsnä niissäkin hetkissä. Lisäksi se, mitä perheen päänä oleminen tarkoittaa käytännössä, on asia, josta saa ja tulee käydä paljon keskustelua.

Esteri

Hes. 25, Ef. 4

Päivän Vanhan testamentin kohdalla meni aika kauan, ennen kuin keksin siitä mitään järkevää kirjoitettavaa. Luku on alusta loppuun asti profetiaa siitä, miten Jumala tulee tuhoamaan monta eri kansaa Israelin välityksellä. No, luin Paul Copanin kirjaa Onko Jumala moraalihirviö? Copan nostaa kirjassaan monesti esille sen näkökulman, että koska Israel eli jatkuvassa erityisen ilmoituksen tilassa, ovat kehotukset muiden kansojen tuhoamiseen todella olleet tiettyyn hetkeen ja tietyille ihmisille suunnattuja – eivät yleispäteviä moraalin ohjenuoria. Täten on mahdollista luottaa siihen, että Jumalalla oli juuri tuossa hetkessä jokin hyvä syy toimia radikaalisti, eikä meidän tarvitse vaivata päätämme sillä, onko meidän ajassamme samanlaisia velvoittavia tilanteita. Copan esittää kirjassaan lisäksi todella hyviä ajatuksia C.S. Lewisilta: ”Lewis — toteaa rakkauteen kuuluvan luottamuksen ystävään myös silloin, kun todisteet puuttuvat, ja joskus jopa päinvastoin kuin todisteet osoittavat. — Jos luotettu ystävä esimerkiksi lupaa tavata meidät jossakin, mutta ei ilmestykään paikalle, kukapa meistä ”ei nolostuisi hieman, jos hän vain hetki sen jälkeen, kun lakkasimme odottamasta saapuisikin paikalle esittäen pätevän selityksen myöhästymiselleen?”” 

Efesolaiskirjeen neljännessä luvussa Paavali korostaa sitä, miten tärkeää on uudistua uskon myötä. Tullessaan tuntemaan Kristuksen ihmisen tulisi hylätä mm. katkeruus, kiukku, epärehellinen toimeentulo sekä tyhjän ja turhan puhuminen. Käytännössä tietysti näemme, ettei ole yhtäkään kristittyä, joka pystyisi tekemään tämän kaiken, ja usein päinvastoin näyttää siltä, että ei-kristityt pärjäävät paljon paremmin. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi ajatella? Niin, ehkäpä kristinusko puhuu eniten niille ihmisille, jotka lähtevät ”takamatkalta”. Voi siis olla, että kristitty, joka lankeaa vain toisinaan, onkin kulkenut pyhityksen tiellä paljon pidemmän matkan kuin ei-kristitty, joka käyttäytyy mallikelpoisesti lähes luonnostaan. Meidän täytyy lisäksi aina muistaa se, että pyhityksessä on kyse ”syvenevästä synnin ja armon tuntemisesta” – etupäässä siis asenteesta. On nähdäkseni hyvin eri asia tulla kohdelluksi huonosti sellaisen ihmisen taholta, joka on pahoillaan, kuin sellaisen ihmisen taholta, joka ei halua nöyrtyä ja pyytää anteeksi. Vaikka siis teot eivät aina puhuisi puolestaan, on syvenevällä synnin ja armon tuntemisella aina suuri vaikutus ihmisen elämään.

Esteri

Hes. 24, Ef. 3

”Puhdas ja saastaton sinusta tulee vasta sitten, kun puran vihani sinuun.” (Jae 13) Hesekielin kirjan 24. luvussa verrataan synnistä puhdistautumista siihen, miten pata ei puhdistu ruosteesta, vaikka sitä kuinka kuumentaisi: vasta Jumalan vihan purkautuminen tekee puhtaan ja saastattoman. Saatan nähdä tässä jotain, mitä siinä ei todellakaan ole, mutta minulle tuli tästä mieleen viittaus Jeesukseen. Eikö Jumala purkanut vihansa, kun Jeesus roikkui ristillä, kun Jeesus kantoi omassa ruumiissaan rangaistuksen meidän synneistämme? Ja eikö Uusi testamentti puhu siitä, miten olemme nyt puhtaita, kun Jeesus on kärsinyt meidän puolestamme (lauantaita ennakoiden esim. Ef. 5:26-27)? Voisiko tämä olla viittaus Jeesukseen?

Efesolaiskirjeen kolmannessa luvussa on hyvää settiä siitä, miten seurakunta voi juurtua yhä syvemmin Kristukseen. Ensinnä Paavali puhuu vilpittömästä rukouksesta sen puolesta, että Jumala vahvistaisi ja voimistaisi sisäistä olemustamme. Toisekseen Paavali puhuu uskomisesta ja rakkauden pitämistä elämän kasvupohjana, ja vakuuttaa tämän jälkeen, että voimme näin yhdessä kaikkien pyhien kanssa tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Mitä Paavalin pohdinta voisi tarkoittaa käytännössä? Ehkä nämä kaikki kietoutuvat toisiinsa? Rukous on mahdollista silloinkin, kun tuntuu, että uskoa on vain sinapisiemen verran, jos ollenkaan. Usko ratkaisuna ja päätöksenä auttaa suuntaamaan aikaa ja energiaa oikeisiin asioihin. Rakkaus on helpoiten ymmärrettävissä Jumalan näkökulmasta, kun vilpittömästi rukoilee kykyä ymmärtää. Joka tapauksessa tärkeää on se, että pyrimme kasvaamaan lähemmäs Jumalaa, koska jos emme tee niin, on riskinä, että alamme etääntyä Hänestä. Sama logiikka pätee ihmisten maailmassa: jos ihmissuhteessa tai suhteessa omaan itseen todetaan, että enää en panosta, tietävät kaikki, ettei suunta yleensä ole ylöspäin. Jos sinusta kuitenkin tuntuu, että et jaksaisi uskoa tai etsiä Jumalaa, ei hätää. Luvun lopussa on yksi lempikohdistani Raamatussa: ”Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen.” (Jakeet 20-21) Loppuviimein uskossa on kyse Jumalan työstä. Jos me emme välitä siitä, voimme päästä siitä eroon, mutta jos välitämme vaikka ihan hiukkasenkin, ei ole huolta siitä, että Jumala hylkäisi meidät.

Esteri