Kategoria: Luemme Raamattua

Hes. 23, Ef. 2

Hesekielin kirjan 23. luku kertoo Samarian ja Jerusalemin uskottomuudesta Jumalaa kohtaan. Minusta on mielenkiintoista, miten Vanhassa testamentissa usein puhutaan uskollisuudesta Jumalalle hyvin samaan sävyyn kuin uskollisuudesta avioliitossa. Monet ihmiset myöntävät, että yksi kamalimmista asioista, mitä toiselle voi tehdä, on pettää tätä parisuhteessa. Petetyksi tuleminen voi aiheuttaa tunne-elämässä poikkeuksellisen monipuolisen ja voimakkaan reaktion: yhtä aikaa surua, vihaa, epäuskoa ja inhoa. Vaikka Jumalan puhe ihmisten tekojen iljettävyydestä on paikoin karua luettavaa, voi sen taustalla nähdäkseni huomata juuri nämä tunteet. Tunteet, jotka itse asiassa eivät olisi mahdollisia ilman vakavasti otettavaa tahtotilaa olla suhteessa toisen kanssa. Jos siis me ihmiset voimme kokea järkyttävänä sen, että kiintymyksemme kohde pettää meidät, miten suurta onkaan sellainen kiintymys, joka laittaa jopa Jumalan itsensä kärsimään?

Vaikka en hirvittävän hyvin historiallisia taustoja tunnekaan, Efesoliskirjeen toisen luvun kuvaus pelastuksen yhteydestä juutalaisten ja pakanakansojen välillä on mielestäni todella kaunista luettavaa. Olemme kaikki yhtä rakennusta, ja sen perustuksena ovat apostolit ja profeetat, kulmakivenä itse Jeesus Kristus. Kauniiden ja liikuttavien kuvailujen lisäksi uskon, että tekstissä on vahva opetuksellinen näkökulma: uskon tulee rakentua Raamatun vuosituhansia kestäneeseen ja koeteltuun ilmoitukseen, ei siis ensisijaisesti meidän omaan käsitykseemme siitä, millainen maailma tai Jumala on. Olen opiskellut jonkin verran kirkkohistoriaa ja siinä sivussa olen huomannut, että Raamatun ja kirkon synty liputtavat vahvasti sen puolesta, että voimme luottaa apostoleihin. Raamatun tekstien kopioita on säilynyt niin paljon, että voimme päätellä lähes varmasti niiden alkuperäisen tekstimuodon (Eero Junkkaala: Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan?). Lisäksi Raamatun kaanonin syntyessä kriteerinä pidettiin oikeaoppisuutta ja kirjoittajan luotettavuutta. Apostolinen usko ei siis ole syntynyt epämääräisesti joidenkin mahdollisesti olemassa olleiden veijareiden ansiosta, vaan sillä on historiallisesti erittäin tarkasti ja luotettavasti dokumentoidut vaiheet. Kannattaa luottaa perustukseen sekä rationaalisesti että tunteen tasolla!

Esteri

Hes. 22, Ef. 1

Auringon alla ei taida olla kerta kaikkiaan mitään uutta! Päivän Vanhan testamentin luku, Hesekiel 22, mainitsee monenlaisia syntejä, joihin Israel oli kansakuntana sortunut. Hyvin pitkälle ne ovat niitä samoja syntejä, joihin meidänkin kansamme nykyään sortuu: emme pyhitä lepopäivää, emme erottele pyhää ja epäpyhää (ehkä toisin sanoen, pyri kaikesta ymmärryksestämme totuuteen), emme pidä huolta huono-osaisista ihmisistä… Eikö tämä kaikki lopulta kumpua siitä ajatuksesta, ettemme tarvitse Jumalaa kertomaan meille, miten meidän kannattaisi elää? Eikö tämä kerro siitä, että luotamme liikaa omaan kykyymme ymmärtää ja kontrolloida asioita, kun emme ota vakavasti Raamatun kehotuksia esimerkiksi perheiden varjelemisesta tai omaisuuden vastuullisesta käyttämisestä? Jos ihmiskuva on radikaalin positiivinen, vahva luotto omaan ymmärrykseen voikin olla ihan perusteltua. Mutta kristitty, joka tietää, ettei meistä kukaan pärjää täällä omin avuin, voi tunnustaa niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnankin osalta:  ”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.” (San. 3:5)

Tänään alkaa Efesolaiskirje. Ensimmäisen luvun lopussa Paavali kertoo rukoilevansa, että Jumala valaisisi efesolaisten sisäiset silmät näkemään kolme asiaa: 1) millaiseen toivoon Jumala on meidät kutsunut 2) miten äärettömän rikkaan perintöosan Jumala antaa meille pyhien joukossa ja 3) miten mittaamaton on Hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Ehkä voit ottaa näistä yhden tänään lähempään tarkasteluun ja miettiä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Millainen on se toivo, jonka Jumala antaa? Mitä perintöosalla tarkoitetaan? Millä tavalla toivoisit, että Jumalan voima vaikuttaisi tänään sinussa ja sinun elämässäsi? Mieti ja märehdi. Se on yksi tapa viettää aikaa Jumalan kanssa. Ja allekirjoittanut suosittelee sitä erittäin lämpimästi!

Esteri

Hes. 21, Juud.

Hesekielin kirjan 21. luku on intensiivistä kuvausta siitä, miten Jumala osoittaa vihansa. Jos ymmärsin oikein Raamatunlukijain Liiton sivuilta, profetiat ennen lukua 33 liittyvät Jerusalemin temppelin hävitykseen. Kun temppelin hävitys on ohi, profetiat muuttuvat lohdullisemmiksi. Joka tapauksessa tässä ollaan vielä ajassa, jolloin Jumalan tuomio ja viha ovat keskiössä. ”Sen tähden sanoo Herra Jumala: Teidän syyllisyytenne on tuotu julki, teidän rikkomuksenne on paljastettu, teidän syntinne näkyvät kaikessa mitä teette. Teidän syyllisyytenne on osoitettu, ja teidät pannaan kahleisiin.” (Jae 29) Jotenkin tämä kolahti tänään. Teidän syntinne näkyvät kaikessa, mitä teette. Kuulostaa aika pahalta, mutta taitaa olla valitettavan totta? Vaikka teoissani olisi paljon hyvää ja oikeaa, on taustalla usein myös  itsekkäitä motiiveja ja kiusallisia tunteita, enkä edes välttämättä ymmärrä niiden alkuperää. Tarkoituksenani ei ole sanoa, että meidän täytyy luopua kaikesta positiivisuudesta ja optimisista – muutoinhan elämästä tulisi mahdotonta. Tarkoituksenani on sanoa, että synti ja syyllisyys eivät ole vain yksittäisiä tekoja tai aina selkeästi havaittavissa. Onneksi voimme täten julistaa, että missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20).

Juudaksen kirje on lyhyt ja ytimekäs selonteko siitä, miten harhaopettajien matkaan ei tule lähteä. Huomaatko kirjeessä erään erittäin tärkeän seikan? Kun Juudas on ensin selittänyt, mikä on ongelma, hän tarjoilee seuraavaksi myös ratkaisun: rakentakaa te edelleen elämäänne pyhimmän uskonne perustalle. Ei siis riitä, että keskittyy siihen, ketkä kaikki mahtavat olla väärässä. Samaan aikaan täytyy tietää, kenen joukoissa seisoo itse. Luulenpa, että jotkut kristityt ovat luopuneet uskostaan siksi, että he ovat kuulleet koko elämänsä puhetta siitä, miten ”nuo toiset ovat niin kauheita” ilman, että he olisivat kuulleet opetusta siitä, mihin heidän itse tulee juurtua. Ehkä puheille on ollut syynsä, mutta jos he jossain vaiheessa menevät hetkeksi ”toisten” seuraan ja huomaavat, että tilanne ei olekaan niin paha kuin he luulivat, ovat he helppoja saaliita. He alkavat ehkä syyttää seurakuntaa syrjimisestä ja sisäänpäinkääntyneisyydestä, jopa valehtelusta. Heillä ei ole syvää kiintymystä terveeseen oppiin, jolla he osaisivat arvioida tilannetta ja säilyttää uskonsa tärkeimmät asiat. Muistetaan siis ennen kaikkea nuorten kristittyjen osalta se, miten harhaoppien torjumisessa tärkeintä on päästä syvemmälle omaan uskoon!

Esteri