Kategoria: Luemme Raamattua

Jer. 27

Matt. 27

Tärkein merkki

Jeesuksen kohtalon hetket alkoivat olla käsillä ja hänen ympärillään olevat ihmiset Pilatus, kansan johtajat ja murhanhimoiseksi villitty kansa saivat hetkeksi pääosan. Jeesus on vaitelias ja kuin tapahtumien vietävänä. Jeesus oli varmasti inhimillisesti aivan äärirajoilla. Nyt ei ollut enää opetusten aika. Nyt Jeesus vain kärsi. Kuolemansa hetkellä hän joutui ei vain ihmisten, vaan myös Jumalan hylkäämäksi. Matteus tallentaa kuolemaansa kohti kulkevalta Jeesukselta vain muutaman sanan, joihin tiivistyy koko Jeesuksen elämän tarkoitus: ”Sinä sen sanoit. Olen sitä mitä väitetään, olen juutalaisten kuningas, olen Messias, olen Jumala” vrt. Matt. 27:11). Ristillä Jeesus ei enää jaksanut väitellä. Hän vastannut edes hengellisten johtajien syytteeseen ”Muita hän on kyllä auttanut, itseään hän ei pysty auttamaan. — Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.” (Matt. 27:43–44).

Ylipappien lausumasta syytteestä tulee mieleen toinen kohta, jossa Jeesus vastasi merkkiä pyytäville fariseuksille ja saddukeuksille, että muuta merkkiä heille ei anneta kuin Joonan merkki (Matt. 16:1–4). Jälkikäteen on helppo selittää, että Joonan merkillä Jeesus tarkoitti kolmea päivää, jotka hän tulisi olemaan haudattuna kuolemansa jälkeen samalla tavoin kuin Joona oli kolme päivää ja yötä valaan vatsassa. Ja varmasti näin onkin.

Joonan merkki voi tarkoittaa muutakin. Joona oli profeettana varsinainen antisankari. Hän kieltäytyi saamastaan tehtävästä ja pakeni päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin Jumala häntä kutsui. Hän pilasi ihmissuhteensa ja valehteli pakolaivan miehistölle ja eristäytyi laivalla omiin oloihinsa. Joona puhui profeetallisia sanoja mutta väärään aikaan, valaan vatsassa, jossa kukaan ei ollut häntä kuulemassa. Lopulta Joona taipui Jumalan tahtoon ja lähti saarnaamaan parannusta Niiniven kaupunkiin. Kun Niiniven asukkaat katuivat ja kokivat elämänmuutoksen, Joona loukkaantui ja valitti siitäkin Jumalalle. Kaiken keskellä Jumala ei hylännyt Joonaa eikä Niiniveä. Joonan kirja onkin ennen kaikkea kertomus armosta, joka on suurempi kuin ihminen ymmärtää. Armosta, joka koko ajan yllättää ihmisen.

Jeesuksen koko elämä ja kuolema tähtäsivät siihen, että me saamme kokea saman armon kuin Joona. Jeesuksen kautta voimme saada elämän ja yhteyden Luojaamme ja Jumalaamme.

Siitä puhuu myös koko profeetta Jeremian kirja.

Heli

Jer. 26

Jerusalemissa oli kaksi profeettaa, Jeremia ja Uria. Molemmilla oli samanlainen sanoma, mutta Jeremiasta me tiedämme enemmän. Urialla ei ollut vaikutusvaltaista suojelijaa ja siksi hänet lopulta tapettiin. Mies, joka suojeli Jeremiaa oli nimeltään Ahikam, eikä hänellä elinaikanaan varmaankaan ollut aavistustakaan, kuinka iso merkitys hänellä oli. 

Jeremia ei ollut omana aikanaan suosiossa, koska häntä pidettiin yhteyskuntajärjestyksen rikkojana, kumouksellisena. Tämä voi vaikuttaa oudolta. Eihän Jeremia mitenkään halunnut Jerusalemin tuhoa. Juuri siksi hän varoitti siitä. Tämä on aika merkillinen juttu. Me suhtaudumme varoittajiin myönteisesti, jos olemme samaa mieltä asiasta. Mutta jos pidämme uhkaa perusteettomana, niin suhtaudumme heihin luonnostamme hyvin kielteisesti. Emme halua rasittaa mieltämme ikävillä asioilla. Tästä syystä uskon, että Jeremialla oli paljon suurempi merkitys vasta jälkipolville sen jälkeen, kun Jerusalem oli vallattu. Siihen asti hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville, mutta sen jälkeen ne toivatkin toivoa ja järkeä sekasortoiseen tilanteeseen.

Kaikki eivät tosin sulkeneet korviaan Jeremian puheelta. Jerusalemissa oli pieni oppositio, ”muutamia Juudan vanhimpia”, jotka puolustivat häntä ja olivat ilmeisesti myös hänen sanomansa kanssa samaa mieltä.

Kaikkinensa tämä luku rohkaisee kulkemaan tarvittaessa myös rohkeasti vastavirtaan. Ahikam, Uria, edellä mainitut ”vanhimmat” sekä Jeremia itse olivat aikanaan vain pieni vähemmistö, mutta jälkipolvet pitävät heitä suuressa arvossa. Mutta vaikka eivät pitäisikään, he olivat silti oikeassa.

Matt. 26

Vastavirtaan kulkeminen vaatii kutsumustietoisuutta. Jeesuksen opetuslapset nousivat vastarintaan, kun Jeesus pidätettiin, mutta ilman todellista pohjaa.  Mitä Jeesus olikaan sanonut heille juuri vähän aikaisemmin? ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.” Olen usein miettinyt, mikä olisi ollut Jeesuksen mielen mukainen tapa toimia tuossa tilanteessa. Me tiedämme, että Getsemanessa Jeesus olisi toivonut, että opetuslapset olisivat valvoneet Hänen kanssaan. Siihen heistä ei ollut ja myöhemminkin he vain pakenivat. Kokonaiskuvaksi jää, että Jeesus jäi yksin ja opetuslapset olivat tapahtumista kirjaimellisesti aivan pihalla.

Vai olikohan sittenkin yksi poikkeus? Nainen joka voiteli Jeesuksen kalliilla öljyllä, oli Johanneksen evankeliumin mukaan Maria, jonka veljen Lasaruksen Jeesus oli herättänyt kuolleista. Emme tiedä varmasti, miksi hän teki niin, mutta Jeesuksen sanat saavat minut epäilemään, että Maria taisi tietää, minne Jeesus oli menossa. Jeesushan sanoi, että Maria voiteli Hänet hautaamista varten. Maria valitsi kuuntelemisen kotitöiden sijaan. Ehkäpä hän oli todella uskonut Jeesuksen sanat. Siis oikeasti kuunnellut. Opetuslapsethan yleensä reagoivat Jeesuksen puheisiin tulevasta kärsimyksestä ja kuolemasta torjunnalla. Maria uhrasi kalliin öljypullon. Johanneksen evankeliumin mukaan pullon hinta oli peräti 300 denaaria, joten öljy oli varmasti varattu vain aivan erityisiin tilanteisiin. Opetuslapset paheksuivat moista tuhlausta. Asia on kuitenkin helppo ymmärtää, jos Maria uskoi, että Jeesus kuolee pian. Ajattelen, että Jeesusta varmasti lohdutti se, että paikalla oli edes yksi ihminen, joka otti Hänen sanansa vakavasti. Ei ihme, että Marian teko oli sellainen, että Jeesus kehotti muistamaan sen aina. Se oli myös eräänlaista kulkemista vastavirtaan. Ehkä vastavirtaan kulkeminen vaatiikin rakkautta.

Marko

Jer. 25

Kovina aikoina kaivataan toivoa. Jeremia ennusti tässä luvussa, että pakkosiirtolaisuus tulee kestämään 70 vuotta. Olikohan se kuulijoiden mielestä positiivinen viesti? Käytännössähän se tarkoitti sitä, että vain aivan pienet lapset tulisivat itse näkemään sen. Mutta pakkosiirtolaiset kertoisivat tietenkin tätä profetiaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja tällä tavoin toivo paluusta auttaisi pysymään kestävänä.

En ollut koskaan aiemmin huomannut, että tekstissä ei tarkkaan ottaen puhuta pakkosiirtolaisten paluusta mitään. Siinä vain sanotaan, että tuon ajan jälkeen babylonialaiset joutuvat itse tilille rikkomuksistaan. Danielin kirjasta kuitenkin tiedetään, että juutalaiset nimenomaan tulkitsivat tämän niin, että he saisivat palata tuon ajan jälkeen kotiinsa. Voi tietysti olla, että tähän oli muitakin syitä kuin vain tämä yksi profetia. 

Kaikkinensa kertomus pakkosiirtolaisuudesta on kaikessa kamaluudessaan myös kertomus toivosta ja kestävyydestä. Haluan ottaa sen vastaan rohkaisuna.

Matt. 25

Tästä luvusta minulle jäi mieleen kolme kehotusta. Ensinnäkin kehotus valmistautumiseen. Tästä opetti vertaus viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista. Toiseksi, vertaus palvelijoille uskotuista rahoista kehottaa käyttämään omia lahjojamme rohkeasti. Ja kolmanneksi Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta kehottaa huolehtimaan kärsivistä lähimmäisistämme. Jotenkin minusta tuntuu, että nämä kolme asiaa eivät aina ole kärjessä, kun mietimme elämämme tärkeysjärjestystä. 

Valmistautumisen ymmärrän niin, että meidän tulee pitää suhde Jumalaan avoimena ja läheisenä. Ajattelen, että tyhmien morsiusneitojen ongelma oli muiden varassa eläminen. Heillä ei ollut ”omaa varastoa” ja tiukan paikan tullen  muilla ei ollutkaan enää ylimääräistä jaettavaksi.  Rohkeus käyttää omia lahjoja liittyy mielessäni aika johdonmukaisesti tähän. Kyse ei ole tosin niinkään siitä, mitä meillä oikeasti on, vaan miten me suhtaudumme lahjoihimme. Palvelija, joka pelkäsi rahojen menettämistä, ei lopulta käyttänyt niitä ollenkaan. Tässä me tarvitsemme toistemme rohkaisua. Mutta kaikki edellä oleva on turhaa, jos meiltä puuttuu empatia ja rakkaus. 

Marko