Kategoria: Luemme Raamattua

Dan. 11 Room. 1

Roomalaiskirjeen 1. lukua ehdin jo siteerata eilen (jae 16). Tämän luvun loppu on hyvin vahvaa tekstiä ja hyvinkin ajankohtainen tällä hetkellä, kuten tiedotusvälineistä  olemme saaneet seurata.

Luvun loppua olisi ehkä kuitenkin hyvä arvioida suhteessa luvun alkuun (ja myös siihen, mitä Paavali kirjoittaa erityisesti 3. luvussa). Itse ymmärrän asian niin, että kristinuskon ytimessä on Jeesus, hänen tuomansa pelastus synnin ja kuoleman vallasta ja iankaikkinen elämä hänen yhteydessään. Voisi ehkä myös sanoa, että seurakunta on pelastuslaitos (vaikka tuo sana on varattu Suomessa ihan toiseen käyttöön).

Näyttää siltä, että tämä ymmärrys puuttuu jo varsin laajasti suomalaisesta yhteiskunnasta ja valitettavasti myös joistakin kirkollisista piireistä. Joidenkin ihmisten olen kuullut sanovan, etteivät he  koe itseään syntiseksi tai synnintekijäksi. Tällaisille ihmisille on aika vaikea kertoa siitä, että Jeesus on sovittanut sinun syntisi ja tahtoo pelastaa sinut.

Ihmisen pelastumiseen liittyy hyvin vahvasti se, että ihmisen elämä muuttuu tavalla tai toisella. Jos ajatellaan, ettei kristinuskossa ole Pyhän Hengen muuttavaa voimaa, niin silloin voimme mielestäni laittaa kirkkojen ja rukoushuoneiden ovet kiinni tai muuttaa seurakuntien tilat museoiksi. Itseäni tämä kristinuskon voimattomana pitäminen häiritsee ehkä eniten, koska se on vastoin sitä, mitä Raamatusta voi lukea ja mitä niin monet ovat omasta elämästään ja sen muutoksesta kertoneet.

Yhteiskunta voi mennä ja meneekin demokraattisella päätöksenteolla nykypäivänä melkein minne vain, koska moniarvoisessa länsimaisessa yhteiskunnassa ei ole enää olemassa mitään suurta, yhteistä kertomusta. On vain yksilön oikeudet, vapaudet ja sisäinen kokemus, jonka perustalle yritetään jotakin rakentaa. Mutta jos seurakunta luopuu suuresta kertomuksestaan, niin silloin kyllä valot lopullisesti sammuvat.

Danielin esimerkki toivottavasti rohkaisee meitä elämään Jeesuksen omina ajoista ja olosuhteista riippumatta.

Pekka

Dan. 10 Mark. 16

Danielin kirjan luvuissa  10 ja 11 kerrotaan hänen viimeinen näkynsä noin vuonna 536 eKr. Daniel oli jo vanha mies, mihin jae 10:17 voi ehkä osaltaan viitata, vaikka Danielin kokemaan heikkouteen vaikutti varmasti myös hänen näkemänsä näky. Taivaallinen viestintuoja, jonka identiteetti jäi epäselväksi, tuli kertomaan Danielille, mitä Israelin kansalle tapahtuu aikojen lopussa (10:14).

Danielin elämän loppu tulee kauniisti kuvatuksi Danielin kirjan 12. luvussa. Hänen elämänsä varhaisimmat vuodet jäävät kuitenkin pimentoon, koska Danielin kirja alkaa tilanteesta, jossa Daniel oli jo nuorukainen. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Danielin lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa tapahtui. Miten hänestä kasvoi ihminen, joka uskollisesti, luottavaisesti ja kärsivällisesti palveli Jumalaa koko elinaikansa olosuhteista riippumatta? Tuskin olen kovin väärässä, jos totean, että hyvin vahva perusta laskettiin jo Danielin varhaisina elinvuosina.

Jokaisen ihmisen tie on omanlaisensa. Elämä voi muuttua Jumalan armosta milloin vain ihmisen iästä riippumatta. Muistan yhden lyhyen kohtaamisen vuosien takaa. Koulukaverini isä, joka oli pahasti alkoholisoitunut, tuli uskoon ja hänen elämänsä muuttui. Kesäisen jumalanpalveluksen jälkeen juttelin tämän miehen kanssa lapsuuteni ja nuoruuteni kotipaikkakunnalla. Kyyneleet silmissä hän sanoi: ”Miksei kukaan kertonut minulle Jeesuksesta jo aikaisemmin? Olisin säästynyt niin monelta harmilta elämässäni, jos olisin löytänyt uskon tielle aikaisemmin.”

Tämä tarina laittaa pohtimaan, kenelle voisin tänään kertoa Jeesuksesta? Häpeänkö evankeliumia vai uskonko, että siinä on Jumalan voima ja että se tuo pelastuksen kaikille (Room. 1:16)? Anna, Jeesus, meille rohkeutta ja rakkautta kertoa sinusta!

Pekka

Dan. 9 Mark. 15

Mitä pitäisi ajatella synnintunnustuksesta? Tämä ei ole todellakaan mikään teologinen esitys asiasta, vaan omakohtainen pohdinta juuri tässä ja nyt.

Yleensä ensimmäinen asia, jonka aamulla rukouksessa sanon, on: ”Jeesus, ole minulle syntiselle armollinen ja anna kaikki syntini ja vääryyteni anteeksi.” Sama toistuu iltarukouksessa. Päivälläkin saatan huokaista ns. syntisen rukouksen: ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä ihmistä.” Monesti, yleensä aamulla, muistan myös kiittää siitä, mitä Jeesus on puolestani tehnyt (vrt. mm. Mark. 15).

Aloin miettiä, onko tämä synti- ja/tai itsekeskeistä? Pitäisikö sittenkin aloittaa ylistämällä ja kiittämällä Jumalaa? Ehkä järjestyksellä ei ole kuitenkaan väliä. Tärkeää on, että molemmat elementit ovat rukouksessa mukana. Vaarallista kuitenkin voisi olla, jos vain jää omaan syntisyyteensä ja synteihinsä rypemään, eikä näe ja ymmärrä Jeesuksen sovitustyön merkitystä omalla kohdallaan.

On hyvä, että jumalanpalveluksen alussa on yhteinen rippi, synnintunnustus ja synninpäästö. Monesti voisi kuitenkin olla hyvä, että olisi mahdollisuus yksityiseen rippiin ja synninpäästöön. Tämä voisi toteutua esimerkiksi pienryhmissä, joissa opimme tuntemaan toisiamme ja luottamaan toisiimme, jolloin kipeät, mieltä painavat asiat voi pukea sanoiksi muiden kuultavaksi. He voivat sitten julistaa synninpäästön.

Hyvin lohdullisia Danielin synnintunnustuksessa ovat Gabrielin sanat (Dan. 9:23):  ”Heti kun aloit rukoilla, lähti liikkeelle sana, ja minä tulin kertomaan sen sinulle, sillä Jumala rakastaa sinua.” Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja Hän haluaa, että voisimme elää puhtain mielin ja ajatuksin. Synnintunnustus ja synninpäästö ovat meille annettuja työkaluja, joiden avulla voimme tätä Jumalan vapauttavaa rakkautta kokea.

Pekka