Tekijä: Heli

1. Kun. 12

Joh. 9

Jeesuksen ajan kulttuurissa fyysinen tai henkinen vamma tai sairaus tulkittiin yleensä aina synnin seuraukseksi. Syntymästään saakka sokeana ollut mies ja hänen vanhempansa olivat varmasti joutuneet kantamaan leimattuina häpeää siitä, että joku heistä oli tehnyt syntiä, kun perheen poika oli syntynyt sokeana. Jeesus muutti tilanteen täysin. Hän antoi sokealle pojalle, jo miehelle, näön ja poisti perheen häpeän.  

Ennen parantamisihmettä Jeesus lausui kuitenkin tärkeät sanat: ”Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” Sairaus ja kärsimys ei olekaan aina synnin seurausta. Usein käsittämättömistä syistä Jumala sallii meille kärsimystä, jotta hänen armonsa voisi tulla ylenpalttiseksi. Jumalan armo tulee suureksi meidän heikkoutemme keskellä.

Jos Johanneksen tallentamassa tapahtumassa synti ei ollut syypää miehen sokeuteen, niin 1. Kun. 12.:ssa luvussa puolestaan näkyvät synnin seuraukset. Israelin ja Juudan heimot olivat eläneet yhtenäisenä kuningaskuntana 120 vuotta Saulin, Daavidin ja Salomon kuninkaiden valtakausien ajan, jotka kukin kestivät 40 vuotta. Sitten Salomolta petti usko. Jumala ennusti Salomon palvelijalle Jerobeamille, että riistää Salomolta vallan ja antaa juutalaisten kymmenen heimon hallinnnan Jerobeamille, koska Salomo oli alkanut palvella moabilaisten, ammonilaisten ja sidonilaisten jumalia ainoan tosi Jumalan rinnalla. Mekin toimimme helposti kuin Salomo. Säilytämme uskon Jumalaan mutta rinnalle otamme muita ympäröivien ihmisten ja yhteiskunnan jumalia, jotka eivät ole tosia.

Sokeudesta parantuneen miehen ja fariseusten (Joh. 9) täysin erilainen asenne puhuttelee ja haastaa meitä nytkin. Miehen yksinkertainen usko on aseista riisuvaa: ”Kun minä kerran näen, niin sitten minä myös uskon!” Fariseukset eivät sen sijaan uskoneet, vaikka näkivät ja kuulivat mitä. He olivat jo valmiiksi tuominneet Jeesuksen Jumalan pilkkaajaksi ja herjaajaksi. Edes Jeesuksen ihmeteot, hyvyys ja viisaus eivät saaneet heitä muuttamaan tuomiotaan. Jeesus, auta, että meistä tulee uskossa sokean miehen kaltaisia, ei fariseusten.

Heli

Ps. 68

Luuk. 18

Jumala-oivalluksia tarjolla. Pari päivää sitten pohdin, että kaikkein tärkein rukous on pyytää Jumalaa synnyttämään uskon häneen. Usein olemme menettäneet uskomme siihen, että oma elämä voisi muuttua tai meille läheiset ihmiset löytäisivät uskon ja yhteyden Jumalaan. Mutta Jumala on aivan toista maata kuin väärämielinen tuomari, joka hänkin lopulta auttoi leskinaista (Luuk. 18: 1-8). Jumala ei viivytä apuaan. Pikemminkin hän on kärsivällinen, jotta ihmiset saisivat itse oivaltaa tarvitsevansa Jumalaa ja jotta Jumala saisi osoittaa armonsa mahdollisimman monelle. 

Heli

Ps. 67

Luuk. 17′

Väärien kysymysten mestareita. Fariseukset kyselivät Jeesukselta myös ihan aitoja kysymyksiä, ilman että heillä oli taka-ajatuksena tuhota Jeesus. Olihan Jeesus arvostettu, joskin hyvin radikaali rabbi monen fariseuksen tapaan. Nyt kysymys liittyi ajoitukseen: mistä tietää, milloin Jumalan valtakunta tulee. Fariseuksille ja juutalalisille yleisesti se merkitsi fyysistä vallanvaihtoa ja rooman valtakunnan ikeestä vapautumista. Nyt Jeesus antaa täysin odottamattoman vastauksen: Jumalan valtakunnan tuloa ei voi sijoittaa johonkin tiettyyn ajankohtaan tai hetkeen. Jumalan valtakunta tulee kaikkialle, missä Jeesus on huomiomme ja sydämemme keskipiste. Siellä missä Jeesus on, siellä on JUmalan valtakunta. 

Samasta vuoteesta ja samalta pellolta. Jumalan valtakunnan tuloa ei voi myöskään ennustaa ulkoisista olosuhteista. Työnteko, naimisiin meno ja kylväminen ja niittäminen jatkuivat niin Nooan, Lootin kuin Jeesuksen lopun ajan kertomuksen mukaankin (Luuk. 17:25 – 29) ja  sitten arvaamatta, toinen otetaan ja toinen jätetään. Kaksi samassa paikassa olevat tai samaa työtä tekevät olivatkin eri asemassa. Toinen pelastui, toinen ei. Ratkaisevaa on, kenen varaan me luotamme elämämme: itsemme varaan, jolloin meidät jätetään vai Jeesuksen varaan, jolloin meidät kutsutaan hänen yhteyteensä?

Heli