Tekijä: Remes

1. Moos. 40

Joosef joutui vankilaan, mutta se ei ilmeisesti ollut mikään ihan kamala paikka, vaan ”eliittivankila”. Se ei varmastikaan ollut mikään hotelli, mutta sinne tuotiin hoviväkeäkin, jos he sattuivat suututtamaan faraon. Siksi Joosef saattoi siellä ollessaan verkostoitua hyvässä asemassa olevien ihmisten kanssa. Yksi tällainen oli tässä luvussa esiintyvä juomanlaskija. Hän oli merkittävä hovin virkamies, koska hän oli usein faraon kanssa samassa huoneessa. Hänellä ei ollut varsinaista valtaa, mutta puheillaan ja toiminnallaan hän saattoi tietenkin vaikuttaa paljonkin. 

Joosef selittää tässä luvussa juomanlaskijan ja ylileipurin enneunet. Toisella oli myönteinen ja toisella kielteinen selitys. Olen joskus miettinyt sitä, että miksi ylileipurille annettiin noin kamala viesti. Siinähän ei ollut mitään toivoa tai mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Nyt tulin ajatelleeksi, että näin hän sai kolme päivää aikaa valmistautua tulevaan, ehkä valmistella läheisiään ja järjestää asiansa. Tässä valossa itseasiassa juomanlaskijan uni tuntuisi  tarpeettomalta. Siitä unesta oli lopulta enemmän hyötyä Joosefille kuin juomanlaskijalle itselleen. Jumala käytti toisen ihmisen unia auttaakseen Joosefia lopulta pääsemään pois vankilasta.

Jumalan johdatus Joosefin elämässä oli ennen kaikkea sidoksissa Jumalan läsnäoloon. Ulkoiset olosuhteet eivät olleet hääppöiset, mutta sisäisesti Joosefilla tuntui menevän ihan hyvin. Tämä on puhuttelevaa ja rohkaisevaa myös meille.

1. Tess. 3

Edellisessä luvussa Paavali vertasi itseään lasten vanhempiin. Tässä luvussa hän tunnustaa olleensa huolissaan hengellisistä lapsistaan. Seurakunnat elivät ankaran vainon keskellä ja Paavalia pelotti se, että vasta äskettäin uskoon tulleet tessalonikalaiset eivät sitä kestäisi. Timoteus oli kuitenkin tuonut hänelle hyviä uutisia. Kiinnitin tässä huomiota sanavalintoihin: ”Timoteus on palannut teidän luotanne tänne ja tuonut meille hyviä uutisia teidän uskostanne ja rakkaudestanne”. Usko ja rakkaus esitetään tässä tasa-arvoisina sanoina. Nykyään puhutaan paljon uskosta, mutta tuo rakkauspuoli saattaa jäädä vähän sivuosaan. Se saattaa kuitenkin olla parempi merkki Jumalan läsnäolosta kuin ”pelkkä” usko, varsinkin jos usko ilmenee pelkästään hengellisten totuuksien totena pitämisenä. Rakkaus kertoo myös siitä, että Jumala oli saanut tehdä työtään ja kasvaa tessalonikalaisten sydämissä. Vainon keskellä olevassa seurakunnassa tällaisen täytyi olla erityisen rohkaisevaa.

Marko

1. Moos. 39

Joosef asuu Potifarin talossa ja menestyy. Kunnes talon emäntä iskee silmänsä häneen ja jouduttuaan torjutuksi, toimittaa hänet vankeuteen. Tämä kertomus herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Esimerkiksi, olikohan tämä ensimmäinen kerta kun Potifarin vaimo lähenteli talon orjia? Minun on vaikea uskoa, että Potifarien suhde oli kovin hyvä. Joka tapauksessa Potifar mieluummin uskoi vaimoaan, vaikka noissa olosuhteissa olisi voinut hyvinkin tulla mieleen, että Joosefilla oli tilanteessa huomattavasti enemmän menetettävää. Hän oli nimellisesti hyvässä asemassa, mutta silti orja. Sitä en sen sijaan ihmettele, miksi Potifarin vaimo teki noin ilkeän tempun. Torjutuksi tuleminen sattuu, varsinkin jos ajattelee olevansa toisen yläpuolella ja jotenkin omistavansa toisen.

Joskus kuulee ihmeteltävän, miksi Raamattu ei tuomitse orjuutta. Ei tuomitse ei, se vain sisältää  tällaisia kertomuksia. Kertomuksia, joissa orja on selvästi hyvis. Kertomuksia, joissa orja on omistajiaan viisaampi, moraalisempi ja jopa paremman näköinen. Kertomuksia, joissa Jumala on hänen puolellaan ja siunaa häntä. Tällaisen luvun luettuaan ei voi jäädä siihen käsitykseen, että orjuus olisi jotenkin luonnollista tai Jumalan tahto. Tai että orjat olisivat jotenkin ansainneet osansa tai että he olisivat ominaisuuksiensa vuoksi ennalta määrätty alisteiseen asemaan. Heitä ei voi pitää vähempiarvoisina, eikä edes  epäonnistuneina ihmisinä. Ennen kaikkea tämä luku kertoo sen, että Jumala ei ole hylännyt orjia, vaan Hän välittää heistä. Orjuuden vastustamisen raamatullinen perusta ei ole yksittäisissä käskyissä vaan kokonaiskuvassa. Raamattu ei tuomitse orjuutta suoraan, mutta se lyttää kaikki perustelut, joilla sitä on aikojen saatossa puolustettu.

1. Tess. 2

Tämä on yksi niistä luvuista, jotka antavat välähdyksen Paavalin elämästä. Hän joutui fyysisen väkivallan kohteeksi käytännössä kaikkialla, mutta siitä huolimatta jatkoi julistustyötään. Hän ei kuitenkaan kehuskele rohkeudellaan, vaan toteaa kaiken olevan lähtöisin Jumalasta. Tämä on mielestäni tärkeä ajatus. Meillä on taipumus ajatella, että rohkeus on omaa ansiotamme, tai kääntäen, rohkeuden puute on oma vikamme. Paavali sanoo, että Jumala antoi hänelle rohkeutta julistaa ankaran vastustuksen keskelläkin. Jos meiltä puuttuu rohkeutta, niin ongelman lähde on siis jumalasuhteessamme. Epäilemättä Paavali oli rohkea myös luonnostaan. Hän oli varmasti myös luonteeltaan ulospäinsuuntautunut ja tottunut esimerkiksi julkisiin esiintymisiin. Hänelläkin oli kuitenkin kokemuksia tilanteista, joissa hän pakeni paikalta. Mutta ei hän niitäkään tilanteita pitänyt epäonnistumisina, vaan nekin olivat osa Jumalan johdatusta. Joskus (aika usein) Jumala antoi hänelle rohkeutta ja silloin hän julisti riippumatta paikallisten väkivaltaisesta reaktiosta, joskus taas ei, ja silloin hän siirtyi jonnekin toisaalle. 

Tietenkään Paavali ei ollut mikään tahdoton marionetti. Hän oli aikuinen ihminen ja varmasti otti vastuun omista päätöksistään ja tunteistaan. Mutta samalla hän oli vahvasti riippuvainen Jumalan ohjauksesta. 

Kun Paavali kuvaa toimintansa Tessalonikassa, hän vertaa itseään sekä äitiin että isään, jotka hoivaavat ja kasvattavat pientä lasta. Kun vanhemmat hoitavat lasta, he tekevät sen odottamatta saavansa mitään vastineeksi. Eihän pieni lapsi tietenkään voisikaan mitään maksaa. Vanhemmat eivät myöskään hoivaa lastaan saadakseen toisilta ihmisiltä kehuja tai ”vanhemmuuspisteitä”. Kaikki normaalit vanhemmat myös yrittävät kasvattaa lapsensa mahdollisimman rehellisiksi ja sen vuoksi myös itse yrittävät olla tässä mahdollisimman hyvänä esimerkkinä. Minusta tämä Paavalin ”kasvatuspuhe” on mielenkiintoinen ja ehkä turhan vähälle huomiolle jäänyt asia ja sitä kannattaisi pohdiskella lisää.

Marko

Miika 3

Miika syyttää jerusalemilaisia epärehellisyydestä. Pinnalta katsoen he olivat hurskaita Herraan luottavia ihmisiä, mutta oikeasti Jumala oli heille vain väline. On aivan aiheellista kysyä, uskoivatko he edes oikeasti Jumalaan. Niin kyynisesti Hänen sanojaan kaupusteltiin. Toinenkin mahdollinen selitys ihmisten käytökselle on toki olemassa. Se ei tosin ole sen parempi. Se on nimittäin se, että ihmiset kuvittelivat jotenkin omistavansa Jumalan. He pitivät itsestään selvänä että Herra oli heidän puolellaan, sillä olihan Israel valittu kansa. Tuollaisesta itseriittoisuudesta ei ole pitkä matka ajatukseen, että he myös pystyivät muita kansoja paremmin ymmärtämään Jumalan ajatuksia. Tai jopa hallitsemaan niitä. 

Mielenkiintoista Miikan kirjassa on nimenomaan epäoikeudenmukaisuuteen keskittyminen. Uskonnolliset tavat eivät häntä niinkään kiinnostaneet, vaikka uhrikukkulat taidettiinkin mainita ensimmäisessä luvussa. Köyhien ja heikommassa asemassa olevien sortaminen oli merkki siitä, että ihmiset olivat hylänneet Jumalan. Ihmisten omatunto ei enää toiminut, koska Jumala oli lakannut olemasta elävää todellisuutta ja kadonnut heidän mielestään jonnekin taka-alalle. Tässä mielessä Miikan kirja toimii varoituksena myös meille. 

1. Kor. 4

Edellisen luvun pääsanoma oli se, että Paavali ja muut apostolit olivat vain osasia isommassa rakennusprojektissa. Tässä suhteessa he eivät eroa muista kristityistä, sillä heillä on vain erilainen kutsumus. Paavali kirjoittaa, että korinttilaisiin verrattuna hänen elämänsä oli monin verroin raskaampaa. Paavali vihjaa, että korinttilaiset saattavat tehdä tästä vääriä johtopäätöksiä. Ulkoinen menestys ei ole syy ylpistyä. Tosin taitaa olla niin, että Paavalin mielestä ulkoista menestystä ei kannata edes tavoitella. Hän nimittäin sanoo olevansa korinttilaisten hengellinen isä ja kehottaa heitä pitämään omaa elämäänsä esimerkkinä. Hänen elämänsä kyllä vaikuttaa aika hurjalta. Paavali tiivistää olevansa koko maailman kaatopaikka! 

Paavali puhuu rehentelijöistä. Onkohan tämän luvun vuodatus itseasiassa tarkoitettu heitä vastaan? Hengellisyydestä ei saa tulla kilpatannerta. Kristillisyydessä kilpailu on älytöntä, koska meillä ei edes ole kunnon mittatikkua, millä sitä voisi vertailla. Ainoa oleellinen asia on kuuliaisuus omalle kutsumukselle, mutta senkään aitoutta ei oikein pysty toisesta näkemään. 

Marko