Tekijä: Remes

Ps. 27

Tämä laulu taitaa olla tarkoitettu pelottaviin tilanteisiin. Alku vaikuttaa ihan siltä, että laulaja psyykkaa itseään ajattelemaan, että kaikki menee lopulta hyvin. Jumala on minun puolellani, miksi pelkäisin? Varsinaisiin pyyntöihin huolenpidosta päästään vasta lopussa.

Tämä jäi mietityttämään minua. Pitääkö meidän olla oikeassa uskontäyteisessä, toiveikkaassa ja luottavaisessa mielentilassa, ennen kuin voimme pyytää Jumalalta jotain? Näinhän jotkut Jeesuksenkin opetukset tuntuvat vihjaavan. Toinen kysymys on sitten se, että onnistuuko tällainen itsesuggestio. 

Kun mietin tätä tarkemmin, niin huomaan, että olen epäreilu kirjoittajaa kohtaan. Psalmin alun tulkitseminen itsemanipulaatioksi nousee epäuskosta. Taustalla on sellainen käsitys, että Jumala on jossakin kaukana ja ainoa vaikuttava asia on rukoilijan oma tahdonvoima. Koko psalmi voidaan nimittäin tulkita myös toisin. Alun vakuuttelut eivät sitten olekaan enää rukoilijan omaa sisäistä puhetta, vaan Jumalan vakuutusta omasta huolenpidostaan. Ja tätä jatkuu aika kauan. 

Minulle tämä antaa näkökulman Jeesuksen kehotukseen Jumalan valtakunnan etsimisestä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että elämän prioriteetit ovat oikeassa järjestyksessä. Kyse on ennen kaikkia siitä, että jos jumalasuhteemme on kunnossa, niin pyytäminen ja anominen helpottuu huomattavasti. Se ei ole enää kouristunutta ja pakonomaista, vaan turvallista. Vaikka Jumala ei vastaisikaan toivomallamme tavalla, niin mitä sitten. Hän on joka tapauksessa meidän puolellamme.

Matt. 2

Koska tämän luvun päämääränä on kertoa meille Jeesuksesta, listasin mitä saamme tietää Vanhan Testamentin profetioista, jotka liittyvät suoraan Jeesukseen tai hänen elämäänsä:

• Sinä, Juudan Betlehem, et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,
  sillä sinusta lähtee hallitsija, joka on kaitseva kansaani Israelia.
• Egyptistä minä kutsuin poikani.
• Ramasta kuuluu huuto, itku ja kova valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.
• Häntä kutsutaan Nasaretilaiseksi.

Kaikkiin näihin voisi uppoutua pitkäksi aikaa ja tutkia Vanhan Testamentin kirjoista, mitä ne meille opettavat. Jäin laiskuuttani kuitenkin pintatasolle ja pohdin vain sitä, kuinka jokaista näitä lausetta edelsivät sanat: ”Näin kävi toteen (joku Vanhan Testamentin ennustus)”. Jeesuksen elämä oli siis Vanhan Testamentin täyttämistä. 

Mikä on tämän kaiken opetus? Vanha Testamentti siis viittaa Jeesukseen. Joskus viittaus on suora, kuten edellä listatuista kohdista ensimmäinen. Joskus se on taas todella kätketty, kuten tuo viimeinen kohta, joka puhuu Nasaretilaisesta. Kuvio toimii myös toisinpäin eli Jeesuksen elämä ja opetukset selittävät Vanhaa Testamenttia.

Marko

Ps. 26

Ne, jotka ovat kärsineet vääryyttä, voivat löytää tästä psalmista tarttumapintaa. Kirjoittaja on niin varma nuhteettomuudestaan, että hän vaatii Jumalaa tutkimaan oman sydämensä pohjia myöten. Mitään väärää ei tule löytymään, siitä hän on varma. 

Minun on vaikea samaistua tällaiseen ehdottomuuteen. Ehkä se johtuu mustavalkoisesta luonteestani, mutta minun on hyvin vaikea väittää olevani nuhteeton. Se vain yksinkertaisesti on aivan liian suuri vale. Tietenkin osittain siksi, että katson tätä Jeesuksen opetusten kautta. Hänelle ei riittänyt se, että teot näyttävät hyviltä, vaan pelkkä ajatuskin riitti osoittamaan vääryyden.  Mutta kysymys kuuluukin, ajatteliko psalmin kirjoittaja todella näin?

Tämähän on Daavidin psalmi ja jos me jotain hänestä tiedämme, niin ainakin sen, että hän ei ollut nuhteeton. Hän teki elämänsä aikana kaikkia tässä luvussa mainittuja asioita. Daavid valehteli, petti ja lopulta tapatti esimerkiksi Urian. Joten miten hän saattoi rohkeasti kutsua itse Jumalaa kaivamaan sisintään? Ainoa järkevä vastaus tähän oli se, että hän uskoi olevansa Jumalan puhdistama.

Minulle tämä psalmi opettaa sen, että anteeksisaaneella on lupa jättää menneet taakseen. Jumalan edessä hän on syytön ja puhdas. Tämä ei ole helppo läksy. 

Matt. 1

Matteuksen evankeliumi alkaa sukuluettelolla, jota kutsutaan Jeesuksen sukuluetteloksi. Siinä osoitetaan, että Joosef on Abrahamin ja Daavidin sukua ja siten kuninkaallista alkuperää. Seuraavaksi kerrotaan, että Jeesus syntyikin neitsyt Mariasta ja Joosef ei oikeastaan olekaan hänen oikea isänsä. Tämä kaikki jättää ainakin minut vähän ymmälleni siitä, mitä tässä oikein yritetään kokonaisuutena sanoa. Jos Jeesus ei oikeasti ollut Joosefin poika, niin mitä merkitystä koko sukuluettelolla edes on.

Luulen, että vastaus liittyy siihen, että Joosef kumminkin hyväksyi Jeesuksen omaksi lapsekseen ja siten yhteiskunnan silmissä he olivat samaa perhettä. Juutalaisille sukuselvitys kertoi varmaan paljon enemmän kuin meille. Vähän samalla tavalla kuin meille olisi merkityksellistä, jos joku kertoisi olevansa kotoisin Porista ja edustavansa vanhaa merimiessukua. Pystyisimme sen perusteella arvailemaan yhtä ja toista puhetavasta, koulutuksesta ja jopa ulkonäöstä lähtien. Toisaalta se, että Joosef oli valmis tottelemaan ilmestystä ja ottamaan Marian vaimokseen, on myös paljastavaa. Se kertoo siitä, että Jeesus kasvoi sellaisen kulttuurin keskellä, jossa oltiin valmiita uskomaan ja noudattamaan unia ja muita näkyjä.

Tässä luvussa kaikkein merkittävin asia itselleni on nimi Immanuel. Se on yksi Jeesuksen nimistä ja tarkoittaa ”Jumala on meidän kanssamme”. Kristinusko todella opettaa, että Jumala syntyi ihmiseksi tavalliseen juutalaiseen perheeseen. Kaikki oli niin arkista ja juurtunutta jokapäiväiseen elämään ja historiaan, että perheen isän sukupuu tunnettiin monta sukupolvea taaksepäin.  Ja sitten tähän vuosisataiseen jatkumoon Jeesus syntyy ihmiseksi ja mikään ei ole enää entisellään. Teologisesti saattaa olla merkittävää se, että Jeesus oli juuri Daavidin sukua ja täytti näin monta Vanhan Testamentin profetiaa. Samalla se asetti hänen aikalaisilleen ja myös meille haasteen. Daavid ja kaikki hänen jälkeläisensä olivat vain ihmisiä. Heidän heikkoutensa ja vahvuutensa olivat hyvin tunnettuja. Korostamalla tätä inhimillistä puolta Matteus ikään kuin nostaa kissan pöydälle.  Olemmeko valmiit näkemään Jeesuksessa enemmän kuin vain ihmisen ja tunnustamaan Hänet Jumalan Pojaksi ja vapahtajaksemme tietäen, että muille hän on vain puusepän poika Nasaretista?

Marko

1. Moos. 45

Vihdoinkin Joosef lopettaa leikkinsä ja paljastaa veljilleen, kuka hän oikeasti on. Samalla hän antaa koko kertomukselleen uuden tulkinnan:

Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala, ja hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen valtakuntansa herraksi ja Egyptin maan valtiaaksi.

Tähän mennessä olemme lukeneet, että Herra oli Joosefin kanssa ja siksi hän menestyi kaikessa, mutta nyt mennään pidemmälle. Jumala oli se, joka oli jokaisen elämänvaiheen takana. Tämä on mielenkiintoista sikäli, että olisi varmasti ollut muitakin tapoja viedä Joosef Egyptiin kuin myydä hänet orjaksi sinne päin matkustaville kauppiaille. Toki nuorena Joosef oli kovaa vauhtia kasvamassa hemmotelluksi kiusankappaleeksi, mutta nöyryyden opetteluun on varmasti pehmeämpiä tapoja kuin egyptiläinen vankila. Joosefin oma käsitys oli kuitenkin tuo, ja hyvä niin. Ajattelen kuitenkin, että se ei ole ainoa mahdollinen tai edes ainoa positiivinen tulkinta. 

Joosef pystyi ennen kaikkea antamaan anteeksi veljilleen, koska hän näki Jumalan käden kaiken takana. Mitä jos hän olisi vaikka mieltänyt elämänvaiheensa klassisena hyvän ja pahan välisenä taisteluna?  Hyvä olisi tietenkin lopulta voittanut, vaikka paha olisikin yrittänyt kampittaa joka välissä. Tässä tarinassa kuitenkin Joosefin veljet olisivat olleet pahan puolella ja heidän tekonsakin suoraa vihollisuutta Jumalaa kohtaan. En tietenkään usko, että Joosefin mielestä veljet tekivät oikein heittäessään hänet kaivoon tai että Potifarin vaimo oli Jumalan asialla syyttäessään häntä raiskausyrityksestä. Hän ei kuitenkaan nähnyt heitä vihollisina ja ymmärsi, että Jumala on kaiken yläpuolella. 

Kun Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä siitä, että me emme taistele ihmisiä vastaan, niin luulen että taustalla oli vähän samanlaisia ajatuksia. Tämä ei ole ihan helppo läksy oppia ja Joosefin veljillä oli nyt edessään urakka, kun he joutuivat punnitsemaan koko elämäänsä uudelleen. Ehkä Joosef siksi evästi heitä matkaan kieltämällä heitä riitelemästä matkalla!

2. Tess. 3

Paavali on lopettelemassa kirjettään ja tyypilliseen tapaansa kehottaa lukijoitaan rukoilemaan. Ei taida olla montaa kirjettä, jossa Paavali ei kehottaisi rukoilemaan. Samalla tavalla hän lähes aina ,muistaa mainita rukoilevansa vastaanottajiensa puolesta. Nämä ovat niin tuttuja kohtia, että niiden keskeisyys tuppaa unohtumaan. 

Kirje ei kuitenkaan lopu tähän. Tuntuu siltä että Paavali yhtäkkiä muistaa vielä yhden asian ja hän kehottaa kaikkia ansaitsemaan itse elantonsa. Kristittyjen keskinäinen rakkaus on päämäärä,  mutta se ei tietenkään merkitse hyväksikäytön sallimista. Vaatimus rakkauteen pitäisi aina kohdistua meihin itseemme, ei toisiin ihmisiin. Tämä on tärkeä periaate ja hyvä muistaa myös meidän aikanamme.

Marko