Tekijä: Remes

Job 13

Tarvitseeko Jumala ihmistä puolustamaan itseään? Jobin ystävät saattoivat tarkoittaa hyvää, mutta he estivät häntä käymästä avointa vuoropuhelua Jumalan kanssa. Jos Job olisi uskonut heitä, niin hän olisi vain alkanut etsiä syytä itsestään. Mutta mitä Job tarkoitti sillä, että hänen ystävänsä kaunistelivat asioita? Oliko todella kauniimpaa ajatella, että Job oli niin paha ihminen, että hän oli ansainnut kauhean kohtalonsa? Vastaus on kyllä, jos ainoa vaihtoehto on ajatella, että Jumala on sadisti, joka piinaa ihmisiä mielihalujensa mukaan. Hänen ystävänsä pitävät asiaa loppuun käsiteltynä. Job oli syyllinen, koska se oli ainoa mahdollisuus.

Mielestäni on mielenkiintoista, että Job pilkkaa ystäviään siitä, että he saattaisivat käydä viisaasta, jos vain pitäisivät suunsa kiinni. Minulle tämä puhuu siitä, että Job on ymmärtänyt, kuinka pinnallinen heidän käsityksensä elämästä ja Jumalasta lopulta on. Se kuulostaa hyvältä, mutta jättää käytännössä ihmiset avuttomiksi kärsimyksen edessä. Kärsivälle ihmiselle sillä ei ole mitään annettavaa. Sen sijaan pelkkä läsnäolo, joka seuraisi siitä, että ystävät pitäisivät suunsa kiinni, olisi paljon hoitavampaa.

Luku muistuttaa siis edellistä lukua kysymyksenasettelultaan. Itse näen siinä enemmänkin. Job ei ymmärrä asiasta sen enempää kuin ennenkään, mutta hän tuntuu vaistoavan, että jotain kuviosta puuttuu. Siksi hän haluaa päästä keskustelemaan asiasta Jumalan kanssa. Minulle pelkästään tämä halu kertoo jo paljon. Job ei tällä hetkellä pidä Jumalaa oikeudenmukaisena, mutta silti hän kaikesta huolimatta haluaa lähestyä Häntä. Tässä luvussa hän käyttää aikaa rukoukseen. Jobin rukous muistuttaa psalmeja. Hän valittaa tilaansa ja pyytää siihen helpotusta. Tämä on uskoa.

Gal. 6

Jobin ystävien olisi ollut hyvä lukea galatalaiskirjettä! Paavali kehottaa kantamaan toisten taakkoja. Samalla hän varoittaa luulemasta itsestään liikoja ja vertailemasta itseään toisiin. Jos jotain haluaa tutkia, niin sitten omia tekojaan. Jobin ystävät epäonnistuivat kaikissa näissä asioissa ja Jobin kirja antaakin hyvää perspektiiviä siihen, miksi toisten ihmisten rinnalla kulkeminen on niin vaikeaa. Se ravistelee käsityksiä itsestämme, Jumalasta ja elämästä yleensä. Olisi paljon mukavampaa, jos elämä olisi siistiä, helppoa ja mutkatonta. Jos joku ihminen kärsii, niin hän ei vain kärsi, vaan on samalla usein kärsimätön, vihainen ja surullinen. Nämä kaikki ovat tunteita, joita on vaikea kantaa ja myöskin myötäelää.

Paradoksaalista kyllä, melkein heti kun Paavali on kehottanut kantamaan toistemme taakkoja, hän sanoo melkein vastakkaiset sanat: ”Jokaisen on kannettava oma kuormansa.” Asiayhteydestä voi päätellä, että hän puhuu tässä vertailusta toisiin. Tulkitsen tämän niin, että vaikka meidän tuleekin kantaa toistemme taakkoja, niin suhteessa Jumalaan meillä on myös oma yksityinen elämämme, josta olemme itse vastuussa. Se vaatii rehellistä itsensä tutkimista ja oman elämän tuomista Jumalalle juuri sellaisena kuin se on. Se ei kuulu toisille ihmisille, emmekä ole siitä heille vastuussa. Toki voimme oppia toisilta ihmisiltä kaikenlaista, mutta vertailu on vaarallista. Tämä on juuri sitä vuoropuhelua Jumalan kanssa, mitä Job kaipasi ja jota hän tarvitsi.

Marko

Job 12

Job on ymmärrettävästi turhautunut Sofarin edellisessä luvussa pitämästä saarnasta. Hänen mielestään on helppo keksiä esimerkkejä siitä, että yksinkertainen ”paha saa palkkansa” filosofia ei pidä paikkansa. Käänteisesti hän on itse hyvä esimerkki siitä, että viatonkin joutuu joskus kärsimään. Job ei näe tässä kaikessa mitään suurta logiikkaa ja pitää Jumalan ratkaisuja enemmän tai vähemmän mielivaltaisina. Tiivistettynä Jobin viesti tässä luvussa on se, että Jumala on ihmiseen verrattuna suuri ja mahtava, mutta kovin arvaamaton.

Tällainen jumalakäsitys on hyvinkin yleinen ja se on varmaan ollut sitä kaikkina aikoina. Erityisesti se muistuttaa antiikin kreikkalaisten jumalista. He olivat ailahtelevaisia jopa pikkumaisuuteen asti ja siksi pelottavia ja vaarallisia. Job viittaa eläimiin ja taivaan lintuihin ja ajattelenkin, että tällainen ajatus syntyy helposti, jos seuraa luontoa. Eläimillä ei ole yleistä moraalia, eivätkä esimerkiksi pedot valitse saaliitaan sen perusteella, kuka on ansainnut tulla syödyksi.

En yritä taistella tätä käsitystä vastaan. Job kärsii ja ansaitsee tulla kuulluksi. Totean vain kuin papukaija saman kuin aiemmissa luvuissa: me kristityt emme aina oikein ymmärrä kuinka radikaalia on uskoa Jumalaan, joka on hyvä ja rakastava.

Gal. 5

Paavali näkee lain noudattamisen orjuutena. Se on kuin pakkopaita, joka saattaa aluksi tuntua mukavalta ja rauhoittavalta, mutta joka lopulta vie elämästä kaiken liikkumavaran. Meidät on siis kutsuttu vapauteen laista, mutta tarkoittaako se sitä, että voimme elää miten haluamme. Paavali puhuu tästä monissa kirjeissään, joten hän on varmasti joutunut kohtaamaan tämän kysymyksen useasti.

Vastaus, jonka Paavali antaa on se, että jos ihminen elää Hengen johdattamana, hän elää automaattisesti Jumalan mielen mukaista elämää. Ilman Henkeä ihminen on kuin villipeto, jota pitää ulkoisilla säädöksillä pitää kurissa. Tämä on siis lain tehtävä. Laki ei kuitenkaan muuta ihmistä sisäisesti, vaan se pitää hänet jotenkin aisoissa. Paavali ei siis ajattele, että kristityt ovat parempia ihmisiä kuin muut. Heillä on vain elämässään apuna Pyhä Henki, joka tuottaa heidän elämässään hyvää hedelmää. Henki toki myös vaikuttaa heihin ja saa aikaan sen, että he tahtovat Jumalan mielen mukaisia asioita. Siitä huolimatta ilman Henkeä, eli omana itsenään, he ovat samalaisia kuin muutkin. Siksi Hengen varassa ja johdatuksessa eläminen on tärkeää.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että ihmisen sisällä on käynnissä ikään kuin sisällissota. Henki tekee meissä hyvää, mutta vanha käyttöjärjestelmäkin on vielä olemassa, ja haluaa jatkaa vanhaan malliin. Kysymys kuuluu, kumman annamme päättää?

Marko

Job 11

Sofar suuttui Jobille Jumalan puolesta. Hänen maailmankuvaansa ei sopinut ajatus siitä, että maailmassa tapahtuisi mitään epäoikeudenmukaista. Joten ainoa mahdollinen selitys Jobin kärsimykselle oli hänen syntisyytensä. Sofar on valmis myöntämään, että Job ei ole ehkä tehnyt syntiä tietoisesti, mutta jotain hän varmasti oli tehnyt.
Tämä on eräänlainen menestysteologian esiaste. Se on hyvin houkutteleva ja siisti ajatus, kunnes käy niin, että itse joutuu kohtaamaan kärsimystä omassa elämässään. Silloin kärsimyksestä johtuvan kivun lisäksi joutuu vielä kokemaan siitä kaikesta syyllisyyttäkin. On vaikea kuvitella suurempaa hengellistä väkivaltaa.

Kysymys, jonka joudumme tietysti esittämään, on se, että onko Sofar väärässä. Jos kerran Jumala hallitsee kaikkea, niin seuraava johtopäätös tuntuu väistämättömältä: Joko kärsivä ihminen on ansainnut kärsimyksensä, tai sitten Jumala on epäoikeudenmukainen. Uskoisin, että meistä jokainen on jossakin vaiheessa päätynyt jompaankumpaan lopputulokseen.

En nyt lähde tässä sen pidemmälle tähän pohdiskeluun, mutta totean vain yksinkertaisesti, että tuo edellä kuvattu ajatuskulku on jo lähtökohtaisesti väärä. Siinä on sisäänrakennettuna väite siitä, että Jumalan kaikkivaltius merkitsee sitä, että maailmassa paha saa aina palkkansa. Tällaiselle väitteelle on vaikea löytää perusteita Raamatusta, jollei oleta mukaan iankaikkisuusnäkökulmaa. Mutta jos se otetaan mukaan, niin sitten meillä onkin jo käsillä jo ihan toinen kysymys. Sofarin olisi pitänyt kysyä itseltään:

Koska me tiedämme, että Jumala on oikeudenmukainen ja laittaa lopulta asiat kohdalleen, niin kuinka meidän tulisi kohdella kärsiviä lähimmäisiämme?

Gal. 4

Paavali on selvästi vähän ymmällään siitä, että galatalaiset haluavat noudattaa lakia. Hän tietää taustansa vuoksi minkälainen vankila lakihenkisyydestä tulee. Mutta ehkä ongelma onkin siinä, että galatalaiset eivät tiedä sitä. He haluavat tehdä Jumalalle mieliksi ja toisaalta varmistua siitä, että ovat oikeassa suhteessa Häneen.

Mikäs tässä nyt sitten on niin pahaa? Paavali vertaa tilannetta lapsen ja orjan asemaan. Orjan arvo mitataan sen mukaan, kuinka hyödyllinen hän on. Hyödyttömästä orjasta pyrittiin pääsemään eroon tavalla tai toisella. Lapsi pysyy lapsena, on hän sitten hyödyllinen tai ei. ”Jumalalle mieliksi tekeminen” on oikeastaan yritys osoittaa olevansa kunnollinen ja hyödyllinen. Hyvät teotkin voivat olla vankila. Jos arvomme riippuu niistä, niin mikään ei riitä. Epävarmuus johtaa melko varmisti vielä toisiin ihmisiin vertailuun, josta seuraa sitten kaikenlaista eripuraa. Tässä pätee Jeesuksen lause: ”Hedelmistään puu tunnetaan”. Jos ”jumalinen elämäntyyli” johtaa vain kauemmaksi Jumalasta, niin silloin pitää uskaltaa tehdä elämässään suunnanmuutos.

Onneksi Jumala on meitä lähellä. Kannattaa siis pysähtyä kuulemaan, mitä Pyhä Henki puhuu: ”Koska tekin olette Jumalan lapsia, Hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: Abba! Isä!”

Marko