Tekijä: Remes

Job 10

Jobin kirjassa käsitellään kärsimystä, Jumalaa ja ihmisen vastuuta hyvin ”modernilla” tavalla. Laitoin sanan modernilla lainausmerkkeihin, koska todellisuudessa ihmiset ovat aina pohtineet näitä kysymyksiä, vaikka nykyihmiset kuvittelevatkin keksineensä ne. Koska löydämme tekstistä omat kysymyksemme, Jobin ja hänen ystäviensä vuoropuhelu on kuuntelemisen arvoinen. Tässä luvussa Job esittää kysymyksen, jonka voisi rankasti yksinkertaistaen muotoilla esimerkiksi seuraavasti: Miksi Jumala näyttää olevan niin vihainen?

Me kristityt olemme niin tottuneet ajatukseen rakastavasta Jumalasta, että emme aina ymmärrä, kuinka harvinainen ajatus se on. Suurin osa uskonnoista ajattelee, että jumalat ovat olemukseltaan ennen kaikkea pelottavia. Uhrit, erilaiset säädökset ja uskonnolliset tavat ovat yrityksiä lepyttää näitä äkkipikaisia hahmoja. Ja ihmisten syyt tällaisiin käsityksiin ovat samat kuin Jobilla: Elämä on kovaa, arvaamatonta ja niin täynnä mielivaltaista kärsimystä, että jos Jumala kerran hallitsee kaikkea, niin mitä muuta Hän voisi olla kuin vihainen?

En tiedä, onko tähän kysymykseen kaikkia tyydyttävää vastausta. Voi sitä paitsi hyvin olla, että vaikka vastaus löytyisikin, niin se olisi erilainen eri ihmisillä. Meidän elämäntilanteemme ovat niin erilaisia, että minusta olisi outoa, jos samat vastaukset kävisivät niistä jokaiseen. Jotain yleisluontoista tästä voi silti sanoa. Nimittäin Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi. Hän oli yksi meistä ja koki samat elämän vaikeudet kuin mekin ja tietenkin myös kärsi suunnattomasti. Jumala ei siis suhtaudu kärsimykseen välinpitämättömästi, vaan Hän tulee siihen mukaan. Tämä ei vastaa millään tavalla yllä esitettyyn filosofiseen kysymykseen. Se vain kertoo meille, että vastoin ihmisen luonnollista vaistoa Jumala on rakkaus ja täysin ja syvästi meidän puolellamme. Sen vuoksi tärkeämpää kuin syiden ymmärtäminen on päästä yhteyteen Hänen kanssaan. Muuten me etsimme vastauksia vääristä lähtökohdista.

Gal. 3

Ajatus vihaisesta Jumalasta antaa hyvän perspektiivin myös tähän galatalaiskirjeen lukuun. Miksi galatalaiset olivat alkaneet noudattaa erilaisia säädöksiä ja tapoja? Paavali käyttää ilmausta, että he yrittävät nyt päästä päämääräänsä omin avuin. Luulen, että vastaus on siinä, että heidän oli vaikea uskoa siihen, että Jumala todella on heidän puolellaan ilman ehtoja. Tällainen on niin vastoin meidän vaistojamme, että näemme helpommin todisteita siitä, että oikeasti Jumala on vähintäänkin vähän suuttunut. Joku läheinen sairastui, toinen menetti työpaikkansa, kolmas sotki ihmissuhteensa. Jos tulkitsemme tällaiset vastoinkäymiset merkkinä siitä, että Jumala on kääntämässä selkänsä, niin ei ole ihme, että etsimme tapoja lepytellä Häntä.

Näin me ainakin sen helposti itsellemme perustelemme. Paavali on sanoissaan vähän suorasukaisempi ja kutsuu tällaista ”lepyttelyä” kirouksen alla olemiseksi. Ongelma ei ole siinä, että yritämme parantaa elämäämme. Ongelma on siinä, että tämän yrityksen taustalla on väärä kuva Jumalasta.

Marko

2. Aik. 20

Tässäpä on taas yksi oppitunti rukouksen voimasta. Juudaa kohtasi suuri vaara, kun peräti kolmen kansan koalitio hyökkäsi heitä vastaan. Jos edellisessä luvussa Josafatia moitittiin siitä, että hän ei ollut luottanut Jumalaan, niin nyt hänellä ei ollut edes muuta mahdollisuutta. Epätoivo on hyvä opettaja, mitä tulee rukouselämään.

Josafatin rukous on myös sisällöltään mielenkiintoinen. Hän vetoaa siinä Jumalan lupauksiin, kuvailee ongelmansa ja sitten hän jää vain odottamaan. Siinä se, eikä hänen muuta sitten tarvinnutkaan tehdä kuin lähteä katsomaan, miten Jumala toimii. Mielessäni tämä vertautuu kertomukseen Pietarin pelastautumisesta vankilasta pari päivää sitten Apostolien tekojen luvussa 12. Siinäkin seurakunta kokoontui yhteen rukoilemaan ja Jumala vastasi. Kovin suurta uskoa heillä ei vastauksen saamiseen ollut, koska he eivät edes uskoneet Pietarin päässeen vapaaksi.

Mitä tästä kaikesta voi siis oppia? Houkutus on ajatella, että tässä on kaava, jolla saamme menestyksekkään rukouselämän. Kokoonnumme yhteen rukoilemaan, kenties paastoamme ja kas, kaikki toiveemme toteutuvat. Olen kyllä vakuuttunut siitä, että yhdessä rukoileminen merkitsisi sitä, että näkisimme enemmän Jumalan toimintaa, mutta emme me voi Jumalaa hallita. Pikemminkin on niin, että yhdessä rukoilemisen pitäisi olla elimellinen osa seurakunnan toimintaa tilanteesta riippumatta. Silloin Jumala voi paremmin hallita ja ohjata meitä.

Apt. 14

Useimmissa kaupungeissa Paavali ilmeisesti vain julisti, mutta Lystrassa tapahtui myös parantumisihme. Olen aina tykännyt siitä, että tuon ajan apostolit eivät olleet niin menetelmäkeskeisiä, vaan pitkälti toimivat tilanteen mukaan. Ihmisiä tuli kaikkialla uskoon riippumatta siitä, millä tyylillä missäkin paikassa toimittiin. Suuresta ihmeestä huolimatta Lystrassa menestys ei tainnut olla sen suurempaa kuin muuallakaan. Oikeastaan siellä meinasi käydä hassusti, kun ihmiset uskoivat Paavalin ja Barnabaksen olevan kreikkalaisia jumalia.

Minusta on aina ollut mielenkiintoista, että sen ajan ihmiset mielsivät Barnabaksen korkea-arvoisemmaksi kuin Paavalin, koska Paavali oli se joka puhui. Paavalia pidettiin Hermeksenä, jumalana toki, mutta oikeastaan vain muiden jumalien juoksupoikana. Näin ne ajat ovat muuttuneet, sillä nykyään arvaus menisi varmasti toisin päin eli Paavalia pidettäisiin pomona.

Apostolit olivat kauhuissaan tästä väärinkäsityksestä. He repäisivät vaatteensa ja juoksivat väkijoukkoon estämään uhraamista. Kaikesta näkee, että heidän mielestään tässä ei ollut kyse mistään harmittomasta tai huvittavasta erehdyksestä. Mainen kunnia on katoavaista, koska ei mennyt kauankaan, kun Paavali jo yritettiin kivittää kuoliaaksi. Tämä jälkimmäinen tilanne taas ei tuntunut herättävän suuria tunteita, sillä Luukas mainitsee sen vain ikään kuin ohimennen. Paavali vain viittä vaille kuoli, normipäivä siis. Yhtä lakonisesti kerrottiin muutama luku sitten Jaakobin mestaamisesta.

Tästä voinee päätellä, että ensimmäiset kristityt olivat tottuneet vastustukseen ja vainoon. En usko, että he käytännössä suhtautuivat siihen ihan näin huolettomasti, mutta uutiskynnystä se ei ylittänyt. Sen sijaan menestyksen hetkillä he olivat tarkkana, että kunnia meni Jumalalle eikä heille itselleen. Tämän periaatteen näkee jo kolmannessa luvussa, kun Pietari parantaa ramman temppelissä ja se seuraa johdonmukaisesti koko kirjan läpi. Tästä olisi meillä paljon opittavaa. Meillä kun on tapana nimenomaan korostaa ihmisiä ja heidän kykyjään.

Marko

2. Aik. 19

Profeetta Jehu moittii Josafatia siitä, että hän liittoutui Ahabin kanssa. Sitten kerrotaan, että siitä lähtien Josafat pysytteli omassa maassaan. Minulle jäi vähän epäselväksi se, että oliko tässä nyt syy ja seuraus. Oman maan asioihin keskittymisellä oli kuitenkin hyvät seurauksena. Olikohan niin, että ennen Josafatia maassa ei ollut kunnollista oikeuslaitosta?

Josafatin tuomareille antamat ohjeet ovat ajattomia: ”Herra, meidän Jumalamme, ei suvaitse vääryyttä, puolueellisuutta eikä lahjusten ottoa.” Yksi nyky-yhteiskunnan suurista kysymyksistä on se, että mitä tapahtuu, jos tuosta kuviosta ottaa sanan ”Herra” pois. Onko todellinen tasa-arvo mahdollista ilman Jumalaa? Kaikki ovat varmaan valmiita myöntämään, että korruptio on väärin, mutta mitä sitten? Ilman Jumalaa vastaus lähtee pitkälti siitä, että korruptoituneet yhteiskunnat ovat toimimattomia, tehottomia ja kansalaiset niissä voivat huonosti. Tämä on totta, mutta tämä koskee vain yhteiskuntaa keskimäärin. Yleensä niissä on pienehkö eliitti, jolle systeemi sopii varsin hyvin. Jos tämä eliitti ei usko Jumalaan, onko heillä oikeasti syytä luopua asemastaan yhteiseksi hyväksi?

Apt. 13

Paavali ja Barnabas lähtivät ensimmäiselle lähetysmatkalle. He olivat hyvä työpari. Paavali oli hyvä puhuja, mutta ehkä hieman kiivasluonteinen. Barnabas oli sovittelevampi ja hyvä näkemään ihmisten tarpeita. Molemmat olivat Antiokian seurakunnan perustajajäseniä, joten heidän lähtemisensä oli varmasti iso juttu.

Paavalille kutsu lähetystyöhön oli tullut tavallaan jo aikaisemmin Damaskoksen tien kokemuksen yhteydessä. Olihan Ananias saanut Jumalalta nämä sanat: ”Minä olen valinnut hänet aseekseni, tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä. Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden.” Tästä oli tässä vaiheessa jo useita vuosia, mutta vasta nyt kävi ilmi, mitä sanat oikeasti merkitsivät. Paavali oli kuitenkin valmis, hänhän oli toiminut Antiokiassa opettajana ja myös julistajana, ja näin opetellut pienessä mittakaavassa apostolin hommaa.

Minulle tämä kertoo paljon ensimmäisten kristittyjen suhtautumisesta kutsumukseen. Ensinnäkin he eivät hätäilleet. Heillä oli aikaa odottaa, kunnes Jumala ilmoitti tahtonsa tarkemmin. Toisekseen, he eivät myöskään olleet toimettomia. Tasapaino näiden kahden asian välillä on vaikeaa ja vaatii viisautta.

Marko