Tekijä: Remes

2. Aik. 15

Profeetta Asarja sai aikaan sen, että kuningas Asa aloitti suuret uudistukset. Oikeastaan profeetta Asarjan sanat toimivat vain katalyyttina. Kun niitä luin, niin totta puhuen ne eivät kuulostaneet kovin kummallisilta. Asarja antoi vain yleisen kehotuksen etsiä Herraa ja varoitti, historiaa hyväksi käyttäen, että ilman sitä kansa ajautuu kaaokseen. Asa tulkitsi nämä sanat niin, että hän poistatti epäjumalien patsaat hallitsemaltaan alueelta. Lisäksi hän vannotutti kansalla valan palvella vastedes vain Herraa. Tämä on mielenkiintoista, koska se korostaa sitä, että profetian soveltamisessa vastuu on kuulijalla.

Tällaisia kaikkia koskevia julkisia sitoutumisia on Vanhassa Testamentissa useita ja valitettavasti tiedämme, että ne eivät aina kovin kauan kestäneet. Mielestäni ne eivät silti olleet merkityksettömiä tapahtumia. Tästäkin luvusta paistaa läpi ilo ja innostus. Uskon, että kaikki olivat tässä vaiheessa vilpittömästi mukana. Mieleen tulee Jeesuksen kylväjävertaus. Israelin kansa oli tuolloin vasta prosessin ensimmäisessä vaiheessa. He olivat ottaneet sanan vastaan ja iloitsivat siitä. Vasta myöhemmin selvisi, oliko sana päässyt kunnolla itämään ja kasvamaan.

Apt. 9

Damaskoksen tien tapahtumista on kirjoitettu paljon ja olen vuosien saatossa itsekin tainnut kommentoida tätä lukua useaan otteeseen. Saulin kääntyminen Paavaliksi on yksi kirkkohistorian tärkeimmistä tapahtumista, ainakin jälkiviisastellen. Ilman Paavalia meiltä puuttuisi suuri osa Uutta Testamenttia.

Saul epäilemättä tarvitsi ilmestyksen uskoakseen Jeesukseen. Mutta hän tarvitsi myös Ananiasta voidakseen uskoa, että Jeesuksen seuraajat hyväksyvät hänet joukkoonsa. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että ilman Ananiasta Saul olisi toki ollut muuttunut mies, mutta hyvin yksinäinen ja kirjaimellisesti sokea.

Tässä luvussa tapahtuu siis kaksi ihmettä. Toinen on se, kun seurakunnan vainoajasta tulee Jeesuksen seuraaja. Ja toinen siis se, että seurakunta ottaa hänet avosylin vastaan. Kumpikohan näistä lienee suurempi?

Marko

2. Aik. 14

Asa kuvataan hyväksi kuninkaaksi. Hän turvautui valtakautensa alussa Herraan, mutta se ei estänyt häntä ”järkeilemästä” ja linnoittamasta kaupunkeja. Tämä oli myös inhimilliseltä kannalta viisasta, koska sota oli tulossa. Tässä luvussa huomiota herätti siinä kuvattujen armeijoiden suuri määrä. Juudalla oli puolen miljoonan miehen armeija ja hyökkäävällä Nubialla peräti miljoona-armeija. Tuollaiset määrät olisivat nykyäänkin vaikuttavia ja hyvin vaikeita ylläpitää ja huoltaa. Mitenköhän se mahtoi silloin onnistua? Luulen, että varsinkin hyökkäävät joukot käytännössä ryöstivät elantonsa sieltä, missä sattuivat kulkemaan. Yritän tällä sanoa sitä, että vaikka tekstissä sota usein kuvataan ”vain taisteluksi” jossakin etäisessä paikassa, niin oikeasti se oli järkyttävä onnettomuus kansalle ja vaaransi koko kuningaskunnan olemassaolon .

Asa voitti nubialaiset Herran avulla ja tästä tuli tapahtuma, johon hänen myöhempiä edesottamuksiaan verrattiin. Se, että hän luotti tilanteessa Jumalaan, näkyi ennen kaikkea siinä, että hän ei hankkinut itselleen liittolaisia. Jos nyt häpeilemättä hengellistän tämän luvun opetukset, niin niitä on kaksi. Ensinnäkin ei ole väärin käyttää päätään ja valmistautua parhaansa mukaan pahojen päivien varalle. Ja kuitenkin toisena asiana täytyy muistaa, että Jumalaan luottamisella on ratkaiseva merkitys tiukoissa tilanteissa. Aasinsiltana voisin muistella tässä Jeesuksen pitkää jäähyväispuhetta Johanneksen evankeliumin loppupuolella. Siitä nousi mieleen sanat:

Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. 

Apt. 8

Minusta on tavallaan huvittavaa, että silloin kun Paavali oli vielä Saul ja vainosi seurakuntaa, hän tahtomattaan vaikutti myös siihen, että Samariassa puhkesi herätys. Filippos ei ehkä olisi koskaan päätynyt sinne ilman Saulia. Se mahtoi olla turhauttavaa!

Tekstissä sanotaan, että kaikki hajaantuivat sinne tänne, apostoleja lukuun ottamatta. Sitähän on jälkikäteen vaikea sanoa, miksi apostolit ylipäätään kykenivät jäämään Jerusalemiin. Jotkut ovat spekuloineet, että vaino koski vain kreikankielistä osaa seurakunnasta, mutta tämän luvun perusteella tuollaista käsitystä ei oikein voi saada. Minusta on joka tapauksessa hieman kummallista se, että Jeesuksen kaksitoista opetuslasta, siis se porukka, jolle lähetyskäsky alun perin annettiin, tuntui olevan kaikkein haluttomin lähtemään liikkeelle.

Nyt siis Samariassa puhkesi valtava herätys ja Jerusalemiin jääneet apostolit lähettivät Pietarin ja Johanneksen paikalle hoitamaan tilannetta. Samarialaiset eivät juutalaisten mielestä olleet oikeauskoisia, joten tilanteessa oli kaikenlaisia jännitteitä. Sen vuoksi Pietarin ja Johanneksen avoimuus tilanteessa on ihailtavaa. He ovat valmiita rukoilemaan samarialaisten puolesta sen kummempia kyselemättä. Selvästi heille riitti se, että tämäkin porukka oli ottanut Jeesuksen ja kasteen vastaan. Se, että samarialaiset saivat Pyhän Hengen vasta kun juutalaiskristityt tulivat paikalle, saattoi myös auttaa toisinpäin ja kaataa ennakkoluuloja, joita samarialaisilla oli juutalaisia kohtaan.

Kaikkinensa tämä luku kertoo minulle siitä, että Pyhä Henki on suuri yhdistäjä. Vaikka joskus näyttää siltä, että viha, katkeruus ja ennakkoluulot ajavat meitä eroon toisistamme, Jumalalle on mahdollista tuoda meidät kaikki yhteen.

Marko

1. Kun. 11

Tässä luvussa käsitellään Salomon viimeisiä vuosia. Ne eivät vaikuta mitenkään ruusuisilta. Hän alkaa palvella sekä syyrialaisten että ammonilaisten jumalia. Luvussa käy myös ilmi, että Salomon aikana oli myös ulkopoliittisia levottomuuksia. Daavidin sodissa oli tapettu paljon ihmisiä ja sen seurauksena monet ihmiset vihasivat hänen perillistäänkin. Myös valtion sisällä oli jännitteitä ja ankarat verot olivat nostaneet kapinahenkeä.

Kaikki tämä tuntuu luonnolliselta ja johdonmukaiseltakin, joten miksi sitten tekstissä sanotaan, että nämä asiat olivat Herran aikaansaannoksia. Tämän voi ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla, joista molemmat ovat mielenkiintoisia. Ensinnäkin voi ajatella, että niin sanotut luonnolliset asiat ovat myös Herran aikaansaannoksia. Meillähän on taipumus lokeroida asioita. Ajattelemme herkästi, että vain ne asiat, joita ei voi muuten selittää, ovat Jumalan aikaansaannoksia. Luonnollisilta tuntuvat kehityskulut taas vain tapahtuvat. Tätä kutsutaan ”aukkojen Jumala” -periaatteeksi. Nimi tulee siitä, että tapahtumille etsitään ensin kaikkia muita syitä esimerkiksi tieteen avulla. Sitten, jos niin sanotusta luonnollista selitystä ei löydy, tapahtuman syyksi saattaa kelvata Jumala. Eli Jumala täyttää ikään kuin ymmärryksemme aukot. Aukkojen Jumalasta käsitteenä täytyy sanoa, että se on paitsi vaarallinen, myös Raamatun sekä terveen järjen vastainen. Se, että me ymmärrämme jotain järjellämme, ei tietenkään tarkoita sitä, että Jumala ei olisi siinä mukana. Vaarallinen se on siksi, että se kaventaa Jumalan pieneksi, luomakuntansa ulkopuoliseksi toimijaksi, jonka merkitys meidän elämissämme kapenee sitä mukaa, kun meille tulee lisää ymmärrystä.

Toinen tapa ajatella Salomon aikaisia tapahtumia on se, että vaikka ne ehkä olivat luonnollisia ja johdonmukaisia, niin asiat olisivat voineen mennä toisinkin. Vaikka Daavidin sodat olivatkin aiheuttaneet monelle traumoja, niin silti olisi voinut käydä niin, että hänen vastustajansa olisivat vain tyytyneet kohtaloonsa. Tekstissä mainittu edomilainen Hadad eli mukavaa elämää Egyptissä, joten ei ollut mitenkään itsestään selvää, että hän oli valmis hyökkäämään Salomon kimppuun. Mitä tulee sisäpoliittisiin jännitteisiin, niin ne ehkä johtuivat verotuksesta, mutta ei kova verotuskaan aina johda kapinaan. 

Molemmat tavat ajatella ovat minusta oikein. Ensimmäinen  tapa muistuttaa meille siitä, että Jumala on mukana meidän elämissämme, tuntuupa tilanteemme sitten kaoottiselta tai jotenkin ymmärrettävältä. Toinen tapa kertoo siitä, että historian kulku ei ole vääjäämätöntä, vaan valintamme ja suhteemme Jumalaan vaikuttavat siihen. 

Joh. 8

Jeesus kutsuu itseään maailman valoksi. Se voi tarkoittaa montakin asiaa, mutta itse ymmärrän sen ennen kaikkea niin, että hänen seurassaan näemme asiat toisin ja selvemmin. Tässä luvussa esimerkkinä on nainen, jonka lainopettajat ja fariseukset halusivat kivittää aviorikoksesta. Tai sitten he vain halusivat saada Jeesuksen ansaan. Niin tai näin, heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka syviin vesiin he Jeesuksen seurassa joutuivat. Yksi toisensa jälkeen heidän täytyi kohdata oma syntisyytensä ja sisimmässään tunnustaa olevansa samassa tilanteessa kuin nainen, jota he aikaisemmin olivat epäilemättä halveksineet ja ajatelleet olevansa moraalisesti hänen yläpuolellaan.

Tällainen ylemmyydentunto on tuttua meidänkin ajallemme, eikä se läheskään aina ole sidoksissa uskontoon. Sen tunnistaa samasta asiasta kuin Jeesuksenkin aikana: jyrkästä tuomitsemisen halusta. Nykyään ei ehkä enää kivitetä ihmisiä, mutta heidän maineensa ollaan kyllä valmiita mustaamaan ja seuraansa karttamaan. Jostain syystä on niin, että usko omaan moraaliseen puhtauteemme lisää kovuuttamme. Jäin miettimään, että johtuuko se siitä, että kyseessä on aina valhe. Alitajuinen pelko sen paljastumisesta on niin suuri, että olemme valmiita vaikka uhraamaan toiset ihmiset sen vuoksi.

Aikaisemmissa luvuissa suhtautumistamme Jeesuksen on haastettu monesta eri näkökulmasta käsin. Tämän luvun haaste saattaa olla tähänastisista vaikein. Jäämmekö Hänen luokseen, vaikka se merkitsisikin sitä, että joudumme kohtaamaan oman syntisyytemme?

Marko