Tekijä: Remes

Ps. 131

Tässäpä vasta mielenkiintoinen laulu! Lyhyesti sen sanoma on, että laulaja on tyytyväinen.  Hän on saavuttanut rauhan. Psalmissa on myös maininta, että hän ei ole koskaan suuria tavoitellutkaan, joten selvästi taustalla on ajatus, että vähään tyytyvä elämänasenne on auttanut sisäisen rauhan saamisessa.  No niin, mietitäänpä hetki sitä, että tämä on Daavidin psalmi.  Olisi hauska tietää, missä vaiheessa hän tämän kirjoitti.  Ajatteliko hän tällä tavalla vaikkapa silloin, kun hän joutui elämään luolissa Saulilta piiilossa.

Tätä psalmia lukiessa tuli mieleeni Paavali, joka useassa kirjeessään kirjoitti samaan tyyliin. Hän oli tyytyväinen kaikissa olosuhteissa ja syykin oli sama. Hänellä oli sisäinen rauha, jota ei pikku murheet pystyneet horjuttamaan.

Room. 13

Esivalta on Jumalan palvelija. Tämän korostaminen on luterilaisuudelle ominaista. Ajatus siitä, että kristittyjen tulisi suhtautua hallitusvaltaan luottavaisesti yhdistettynä kultaiseen sääntöön, on joidenkin tutkijoiden mukaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusta. Tämä on myös minulle luontainen tapa ajatella. Itse asiassa olin jo aika vanha, ennen kuin opin, että kaikki kristityt eivät jaa tätä käsitystä. Varsinkin Yhdysvalloissa on tavallista ajatella, että esivallan tulisi puuttua ihmisten elämään mahdollisimman vähän ja esimerkiksi sosiaalityö pitäisi jättää seurakunnille. Tähän sisältyy usein epäluulo johtavassa asemassa olevia kohtaan. 

Laajemmin tästä luvusta voi oppia sen, että kaikenlaiset ihmiset voivat olla, usein tietämättäänkin, Jumalan asialla. Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikaan hallitsijat yleensä ottaen olivat pakanoita ja saattoivat vainota kristittyjä. Paavalikin oli saanut tästä osansa, mutta silti hän ajatteli, että nämä ihmiset olivat Jumalan palvelijoita. Ei niin, että he jotenkin olisivat olleet ”salakristittyjä”, vaan Jumala pystyi käyttämään heitäkin hyvien suunnitelmiensa toteuttamiseen. Meille tästä on oppina se, että emme saa olla ajattelussamme mustavalkoisia ja jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että meidän ei tarvitse eristäytyä maailmasta, koska Jumalakaan ei ole siitä eristäytynyt.

Marko

Ps. 130

Tämä on tuttu synnintunnustuspsalmi. Tai siis sen alku on  sellainen. Loppua en muistanut ollenkaan, koska  siinä tunnelma vaihtuu.  Dynaamisuus on kyllä tyypillistä psalmeille ja usein niitä lukiessa tuntuu olevan matkalla tunnetilasta toiseen. Tässä nimenomaisessa laulussa lähdetään matkalle ”syvyydestä” kohti toiveikasta odottamista ja uutta alkua.  

Jäin miettimään sitä, että tämä psalmi on yksi ns. matkalauluista. Tuo sanan varsinainen merkitys on ilmeisesti epäselvä, mutta tämä psalmi kyllä toimisi ihan oikealla matkallakin. Ehkä sitä on laulettu Jerusalemiin mentäessä jossakin pimeässä laaksossa. Pelottavassa ympäristössä helposti tulee mieleen ajatus siitä, että jos Jumala minut nyt hylkäisi, niin huonosti kävisi. En yhtään ihmettele, että omat pahat teot ja synnit painavat mieltä. Jos Jumala muisteleekin vain niitä, niin miten tästä oikein selvitään. Ajattelen, että psalmin toistuva vakuutus Jumalan armosta on suunnattu suurelta osin rukoilijalle itselleen. 

Psalmin pääsanoma siitä, että Jumala kuulee rukouksemme myös silloin, kun olemme fyysisesti muista eristettyinä, saattaa aluksi kuulostaa itsestäänselvyydeltä.  Sitä se onkin, silloin kun emme ole sellaisessa tilanteessa. Tosipaikan tullen tarvitsemme vaikkapa tällaista psalmia muistuttamaan, että armollinen Jumala on aina läsnä. 

Room. 12

Taas kerran saa miettiä, miten antaa koko elämämme Jumalalle. Roomalaiskirjeessä, tai oikeastaan koko Uudessa Testamentissa, on mielenkiintoinen jännite. Toisaalta pelastumme armosta, ainoastaan Jeesuksen tähden. Toisaalta törmäämme tähän kehotukseen kokosydämisestä antautumisesta Jumalan käyttöön. Miten sellainen asia, joka vaatii meiltä kaiken, voi olla ilmaista?

Paavalin näkökulma tähän asiaan korostaa muutosta. Kyse ei ole itsensä kehittämisestä sanan nykyaikaisessa mielessä, vaan (yllä olevaa psalmia lainatakseni) enemmän matkasta kohti Jumalaa. Olemme ikään kuin nousseet junaan. Matka on ilmainen, mutta toisaalta paluuta entiseen ei ole. 

Onneksi suunta on selvästi kohti parempaa. Tämän luvun mieleenpainuvimmat kohdat liittyvät kuvaukseen seurakuntaelämästä. Armolahjat toimivat, mutta suurimman vaikutuksen tekee sanoma rakkaudesta, joka voittaa kaikki inhimilliset raja-aidat ja esteet. 

Marko

Ps. 129

Kun psalmin otsikkona on ”Herra on vainotun auttaja”, niin ainakin minulla ajatukset siirtyvät yhteiskunnan vähäosaisiin. Mutta sitten vastaan tulee lause ”näin sanokoon Israel”,  joka kääntää ajatuksen aivan toiseen suuntaan. Tässä puhutaankin koko kansasta!  Nykyäänkin on mahdollista, että kansakunnan identiteetti perustuu ajatukseen vainon kohteena olemisena.  Kuten viimeaikaiset tapahtumat Ukrainan suunnalla osoittavat, tällaisessa ajattelussa on omat vaaransa. Kovin helposti sillä oikeutetaan omat sotatoimet muita kohtaan. Sen vuoksi on tärkeää lukea tämä psalmi tarkasti. Sen sanoma on se, että vaikka Israelin kansaa on vainottu alusta asti, niin lopulta se Herran avulla selviää voittajana. Ei niinkään taistellen, vaan odottaen Jumalan apua. Meidän ei tarvitse ryhtyä ”ennaltaehkäiseviin toimiin”, vaan Jumala pelastaa meidät. Tämän vuoksi voimme olla turvallisella mielellä. Se antaa myös henkistä kestokykyä. Psalmissa tämä ilmaistaan näin: ”vainottu, mutta ei lannistettu”.

Uskoisin, että tätä laulua on laulettu uhkaavissa tilanteissa. Tämä sopii myös laulettavaksi sodan keskellä. Meille se on kehotus turvautua Jumalan apuun kaikissa tilanteissa.

Room. 11

Vanhan ja uuden liiton yksi suurista eroista oli se, että vanha liitto tehtiin Jumalan ja yhden kansan välillä. Tietenkään tämä ei ollut koko totuus asiasta, mutta ihmisten ajatuksissa ”Jumalan kansa” tarkoitti nimenomaan Israelin kansaa.  Juutalaiset eivät juuri tehneet lähetystyötä ja itse uskonto periytyi vanhemmilta lapsille.  Jumalan kansa siis kirjaimellisesti kasvoi lisääntymällä. Tässä mielessä vanha liitto oli  ”lihallinen” ja sen tunnusmerkkikin, ympärileikkaus, korosti sitä.

Kaikki tämä jäi Jeesuksen tulon myötä historiaan. Kuten Paavali sanoi aiemmin, lihallisuus jäi taakse ja Jeesukseen uskovat olivat hengellisiä. Tällä oli massiivisia seurauksia. Alkuseurakunnassa oli ihmisiä kaikista sen aikaisista kansallisuuksista. Se teki voimakasta lähetystyötä, koska pelastus kuului kaikille. Ja mitä tulee juutalaisen kansan jäsenyyteen ympärileikkauksen ja Mooseksen lain noudattamisen kautta, niin Paavali itse sanoi, että hän ”pitää sitä roskana”. Tästä seuraa johdonmukainen kysymys: mitä pitäisi sitten ajatella juutalaisuudesta ja juutalaisista?

Vastaus alkaa jo edellisissä luvuissa, mutta tämän luvun pääsisältö on se, että juutalaisia ei ole unohdettu. Jumala on uskollinen liitolleen. En ole aiemmin oikein sisältänyt tämän luvun pointtia. Olen nimittäin tottunut ajattelemaan sen olevan teologista pohdintaa uuden ja vanhan liiton suhteesta ja juutalaisten asemasta. Toimii se sellaisenakin, mutta en usko, että Paavalin tarkoitus oli tässä tyydyttää roomalaisten akateemista uteliaisuutta.  On hyvä muistaa, että tämän kirjeen kohdeyleisölle juutalaiset olivat usein niitä kaikkein kiivaimpia vastustajia.  Ensimmäiset systemaattiset vainot olivat usein juutalaisten alullepanemia. Paavali tunnustaa tämän tosiasian, mutta kehottaa silti rakastamaan ja kunnioittamaan heitä. 

”Evankeliumin torjuessaan he ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden.”

Eli pointtina on kehottaa Rooman kristittyjä rakastamaan  juutalaisia. Jos ei muuta syytä keksi, niin hyvä lähtökohta on se, että Jumala rakastaa heitä. He ovat Jumalan valittu kansa. Tähän tyyliin meidänkin kannattaisi ajatella ihmisistä, jotka ovat meidän kanssamme eri mieltä. Jos roomalaisten vastustajat olisivat olleet joku toinen ryhmä, niin olen varma, että Paavali olisi kehottanut rakastamaan heitäkin. Mitä tulee juutalaisiin, niin valitettavasti tämän luvun sanoma on ollut vuosien saatossa piilossa muiltakin kuin vain minulta.  Yllä olevasta Raamatun jakeesta on muistettu vain alkuosa. Kristittyjen ja juutalaisten välinen valta-asetelmakin on jo kauan sitten keikahtanut toisin päin. Tämä on johtanut antisemitismiin ja vainoihin. Tämän muistaen tahdon pyytää tätä anteeksi ja rukoilla, että minä ja muut kristityt oppisimme edes jonkin verran noudattamaan Jeesuksen kehotusta rakastaa myös vihollisiamme.

Marko