Tekijä: Remes

Ps. 129

Kun psalmin otsikkona on ”Herra on vainotun auttaja”, niin ainakin minulla ajatukset siirtyvät yhteiskunnan vähäosaisiin. Mutta sitten vastaan tulee lause ”näin sanokoon Israel”,  joka kääntää ajatuksen aivan toiseen suuntaan. Tässä puhutaankin koko kansasta!  Nykyäänkin on mahdollista, että kansakunnan identiteetti perustuu ajatukseen vainon kohteena olemisena.  Kuten viimeaikaiset tapahtumat Ukrainan suunnalla osoittavat, tällaisessa ajattelussa on omat vaaransa. Kovin helposti sillä oikeutetaan omat sotatoimet muita kohtaan. Sen vuoksi on tärkeää lukea tämä psalmi tarkasti. Sen sanoma on se, että vaikka Israelin kansaa on vainottu alusta asti, niin lopulta se Herran avulla selviää voittajana. Ei niinkään taistellen, vaan odottaen Jumalan apua. Meidän ei tarvitse ryhtyä ”ennaltaehkäiseviin toimiin”, vaan Jumala pelastaa meidät. Tämän vuoksi voimme olla turvallisella mielellä. Se antaa myös henkistä kestokykyä. Psalmissa tämä ilmaistaan näin: ”vainottu, mutta ei lannistettu”.

Uskoisin, että tätä laulua on laulettu uhkaavissa tilanteissa. Tämä sopii myös laulettavaksi sodan keskellä. Meille se on kehotus turvautua Jumalan apuun kaikissa tilanteissa.

Room. 11

Vanhan ja uuden liiton yksi suurista eroista oli se, että vanha liitto tehtiin Jumalan ja yhden kansan välillä. Tietenkään tämä ei ollut koko totuus asiasta, mutta ihmisten ajatuksissa ”Jumalan kansa” tarkoitti nimenomaan Israelin kansaa.  Juutalaiset eivät juuri tehneet lähetystyötä ja itse uskonto periytyi vanhemmilta lapsille.  Jumalan kansa siis kirjaimellisesti kasvoi lisääntymällä. Tässä mielessä vanha liitto oli  ”lihallinen” ja sen tunnusmerkkikin, ympärileikkaus, korosti sitä.

Kaikki tämä jäi Jeesuksen tulon myötä historiaan. Kuten Paavali sanoi aiemmin, lihallisuus jäi taakse ja Jeesukseen uskovat olivat hengellisiä. Tällä oli massiivisia seurauksia. Alkuseurakunnassa oli ihmisiä kaikista sen aikaisista kansallisuuksista. Se teki voimakasta lähetystyötä, koska pelastus kuului kaikille. Ja mitä tulee juutalaisen kansan jäsenyyteen ympärileikkauksen ja Mooseksen lain noudattamisen kautta, niin Paavali itse sanoi, että hän ”pitää sitä roskana”. Tästä seuraa johdonmukainen kysymys: mitä pitäisi sitten ajatella juutalaisuudesta ja juutalaisista?

Vastaus alkaa jo edellisissä luvuissa, mutta tämän luvun pääsisältö on se, että juutalaisia ei ole unohdettu. Jumala on uskollinen liitolleen. En ole aiemmin oikein sisältänyt tämän luvun pointtia. Olen nimittäin tottunut ajattelemaan sen olevan teologista pohdintaa uuden ja vanhan liiton suhteesta ja juutalaisten asemasta. Toimii se sellaisenakin, mutta en usko, että Paavalin tarkoitus oli tässä tyydyttää roomalaisten akateemista uteliaisuutta.  On hyvä muistaa, että tämän kirjeen kohdeyleisölle juutalaiset olivat usein niitä kaikkein kiivaimpia vastustajia.  Ensimmäiset systemaattiset vainot olivat usein juutalaisten alullepanemia. Paavali tunnustaa tämän tosiasian, mutta kehottaa silti rakastamaan ja kunnioittamaan heitä. 

”Evankeliumin torjuessaan he ovat Jumalan vihollisia, teidän tähtenne, mutta valinnan perusteella he ovat Jumalalle rakkaita, isien tähden.”

Eli pointtina on kehottaa Rooman kristittyjä rakastamaan  juutalaisia. Jos ei muuta syytä keksi, niin hyvä lähtökohta on se, että Jumala rakastaa heitä. He ovat Jumalan valittu kansa. Tähän tyyliin meidänkin kannattaisi ajatella ihmisistä, jotka ovat meidän kanssamme eri mieltä. Jos roomalaisten vastustajat olisivat olleet joku toinen ryhmä, niin olen varma, että Paavali olisi kehottanut rakastamaan heitäkin. Mitä tulee juutalaisiin, niin valitettavasti tämän luvun sanoma on ollut vuosien saatossa piilossa muiltakin kuin vain minulta.  Yllä olevasta Raamatun jakeesta on muistettu vain alkuosa. Kristittyjen ja juutalaisten välinen valta-asetelmakin on jo kauan sitten keikahtanut toisin päin. Tämä on johtanut antisemitismiin ja vainoihin. Tämän muistaen tahdon pyytää tätä anteeksi ja rukoilla, että minä ja muut kristityt oppisimme edes jonkin verran noudattamaan Jeesuksen kehotusta rakastaa myös vihollisiamme.

Marko

Jer. 26

Jerusalemissa oli kaksi profeettaa, Jeremia ja Uria. Molemmilla oli samanlainen sanoma, mutta Jeremiasta me tiedämme enemmän. Urialla ei ollut vaikutusvaltaista suojelijaa ja siksi hänet lopulta tapettiin. Mies, joka suojeli Jeremiaa oli nimeltään Ahikam, eikä hänellä elinaikanaan varmaankaan ollut aavistustakaan, kuinka iso merkitys hänellä oli. 

Jeremia ei ollut omana aikanaan suosiossa, koska häntä pidettiin yhteyskuntajärjestyksen rikkojana, kumouksellisena. Tämä voi vaikuttaa oudolta. Eihän Jeremia mitenkään halunnut Jerusalemin tuhoa. Juuri siksi hän varoitti siitä. Tämä on aika merkillinen juttu. Me suhtaudumme varoittajiin myönteisesti, jos olemme samaa mieltä asiasta. Mutta jos pidämme uhkaa perusteettomana, niin suhtaudumme heihin luonnostamme hyvin kielteisesti. Emme halua rasittaa mieltämme ikävillä asioilla. Tästä syystä uskon, että Jeremialla oli paljon suurempi merkitys vasta jälkipolville sen jälkeen, kun Jerusalem oli vallattu. Siihen asti hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville, mutta sen jälkeen ne toivatkin toivoa ja järkeä sekasortoiseen tilanteeseen.

Kaikki eivät tosin sulkeneet korviaan Jeremian puheelta. Jerusalemissa oli pieni oppositio, ”muutamia Juudan vanhimpia”, jotka puolustivat häntä ja olivat ilmeisesti myös hänen sanomansa kanssa samaa mieltä.

Kaikkinensa tämä luku rohkaisee kulkemaan tarvittaessa myös rohkeasti vastavirtaan. Ahikam, Uria, edellä mainitut ”vanhimmat” sekä Jeremia itse olivat aikanaan vain pieni vähemmistö, mutta jälkipolvet pitävät heitä suuressa arvossa. Mutta vaikka eivät pitäisikään, he olivat silti oikeassa.

Matt. 26

Vastavirtaan kulkeminen vaatii kutsumustietoisuutta. Jeesuksen opetuslapset nousivat vastarintaan, kun Jeesus pidätettiin, mutta ilman todellista pohjaa.  Mitä Jeesus olikaan sanonut heille juuri vähän aikaisemmin? ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko.” Olen usein miettinyt, mikä olisi ollut Jeesuksen mielen mukainen tapa toimia tuossa tilanteessa. Me tiedämme, että Getsemanessa Jeesus olisi toivonut, että opetuslapset olisivat valvoneet Hänen kanssaan. Siihen heistä ei ollut ja myöhemminkin he vain pakenivat. Kokonaiskuvaksi jää, että Jeesus jäi yksin ja opetuslapset olivat tapahtumista kirjaimellisesti aivan pihalla.

Vai olikohan sittenkin yksi poikkeus? Nainen joka voiteli Jeesuksen kalliilla öljyllä, oli Johanneksen evankeliumin mukaan Maria, jonka veljen Lasaruksen Jeesus oli herättänyt kuolleista. Emme tiedä varmasti, miksi hän teki niin, mutta Jeesuksen sanat saavat minut epäilemään, että Maria taisi tietää, minne Jeesus oli menossa. Jeesushan sanoi, että Maria voiteli Hänet hautaamista varten. Maria valitsi kuuntelemisen kotitöiden sijaan. Ehkäpä hän oli todella uskonut Jeesuksen sanat. Siis oikeasti kuunnellut. Opetuslapsethan yleensä reagoivat Jeesuksen puheisiin tulevasta kärsimyksestä ja kuolemasta torjunnalla. Maria uhrasi kalliin öljypullon. Johanneksen evankeliumin mukaan pullon hinta oli peräti 300 denaaria, joten öljy oli varmasti varattu vain aivan erityisiin tilanteisiin. Opetuslapset paheksuivat moista tuhlausta. Asia on kuitenkin helppo ymmärtää, jos Maria uskoi, että Jeesus kuolee pian. Ajattelen, että Jeesusta varmasti lohdutti se, että paikalla oli edes yksi ihminen, joka otti Hänen sanansa vakavasti. Ei ihme, että Marian teko oli sellainen, että Jeesus kehotti muistamaan sen aina. Se oli myös eräänlaista kulkemista vastavirtaan. Ehkä vastavirtaan kulkeminen vaatiikin rakkautta.

Marko

Jer. 25

Kovina aikoina kaivataan toivoa. Jeremia ennusti tässä luvussa, että pakkosiirtolaisuus tulee kestämään 70 vuotta. Olikohan se kuulijoiden mielestä positiivinen viesti? Käytännössähän se tarkoitti sitä, että vain aivan pienet lapset tulisivat itse näkemään sen. Mutta pakkosiirtolaiset kertoisivat tietenkin tätä profetiaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja tällä tavoin toivo paluusta auttaisi pysymään kestävänä.

En ollut koskaan aiemmin huomannut, että tekstissä ei tarkkaan ottaen puhuta pakkosiirtolaisten paluusta mitään. Siinä vain sanotaan, että tuon ajan jälkeen babylonialaiset joutuvat itse tilille rikkomuksistaan. Danielin kirjasta kuitenkin tiedetään, että juutalaiset nimenomaan tulkitsivat tämän niin, että he saisivat palata tuon ajan jälkeen kotiinsa. Voi tietysti olla, että tähän oli muitakin syitä kuin vain tämä yksi profetia. 

Kaikkinensa kertomus pakkosiirtolaisuudesta on kaikessa kamaluudessaan myös kertomus toivosta ja kestävyydestä. Haluan ottaa sen vastaan rohkaisuna.

Matt. 25

Tästä luvusta minulle jäi mieleen kolme kehotusta. Ensinnäkin kehotus valmistautumiseen. Tästä opetti vertaus viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista. Toiseksi, vertaus palvelijoille uskotuista rahoista kehottaa käyttämään omia lahjojamme rohkeasti. Ja kolmanneksi Jeesuksen kuvaus viimeisestä tuomiosta kehottaa huolehtimaan kärsivistä lähimmäisistämme. Jotenkin minusta tuntuu, että nämä kolme asiaa eivät aina ole kärjessä, kun mietimme elämämme tärkeysjärjestystä. 

Valmistautumisen ymmärrän niin, että meidän tulee pitää suhde Jumalaan avoimena ja läheisenä. Ajattelen, että tyhmien morsiusneitojen ongelma oli muiden varassa eläminen. Heillä ei ollut ”omaa varastoa” ja tiukan paikan tullen  muilla ei ollutkaan enää ylimääräistä jaettavaksi.  Rohkeus käyttää omia lahjoja liittyy mielessäni aika johdonmukaisesti tähän. Kyse ei ole tosin niinkään siitä, mitä meillä oikeasti on, vaan miten me suhtaudumme lahjoihimme. Palvelija, joka pelkäsi rahojen menettämistä, ei lopulta käyttänyt niitä ollenkaan. Tässä me tarvitsemme toistemme rohkaisua. Mutta kaikki edellä oleva on turhaa, jos meiltä puuttuu empatia ja rakkaus. 

Marko