Tekijä: Remes

1. Sam. 2

Hannan kiitosvirsi kertoo uskosta siihen, että maailmassa vallitsee oikeudenmukaisuus ja paha saa palkkansa. Nykypäivän kyynisessä ilmapiirissä tällainen asenne on harvinainen. Itse ajattelen, että usko oikeudenmukaiseen Jumalaan on aivan perustavanlaatuisen tärkeä asia. Ilman sitä elämässä tai maailmankaikkeudessa  ei ole pohjimmiltaan mitään hyväntahtoista. Toki yksityisen ihmisen elämä silti voi olla kelvollistakin, mutta vaikeuksien keskellä kamppaileva jää helposti epätoivon valtaan. Olisiko Hanna jaksanut rukoilla, toivoa ja odottaa vuosikausia, jos hän olisi ajatellut tilanteensa olevan seurausta kasvottoman kohtalon tai ailahtelevan jumalan oikusta?

Luuk. 11

Jeesuksen opetus rukouksesta liittyy hyvin edellä oleviin pohdiskeluihin. Hän opettaa rukoilemaan hellittämättä, jopa tavalla jota voisi kutsua röyhkeäksi. Tai ehkä oikea sana kuitenkin olisi epätoivoinen. Jeesus myös opastaa meitä, mitä meidän kannattaa rukoilla. Isä meidän -rukous on jo itsessään kokonaisuus. Opetus ei kuitenkaan lopu siihen. Kun  tekstiä lukee, jää vaikutelma, että varsinainen kärki on tässä:

”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Pyhän Henki, Hänen läsnäolonsa ja ohjauksensa on lopulta vastaus tarpeisiimme. Tämä saattaa kuulostaa ylihengelliseltä. On hyvä muistaa, että tämä on tosiaan vain opetuksen huipennus, eikä tietenkään syrjäytä mitenkään sitä, mitä Jeesus opetti ennen sitä. Saamme siis pyytää Jumalalta muitakin asioita. Mutta kun Pyhä Henki tulee paikalle, niin Jeesuskin tulee paikalle. Ja Hän lupaa näin: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”

Marko

1. Sam. 1

Olen viime aikoina lueskellut apokryfikirjoja ja huomasin, että Samuelin kirjan ensimmäinen luku muistuttaa niitä kerronnaltaan ja sisällöltään.  Oletan, että tässä on siis kyseessä tuohon aikaan yleinen kirjallisuuden tai kerronnan laji. Ilmeisesti tuolloin oli tavallista esimerkiksi esitellä henkilöt sukuluettelon avulla.  Tämä sitoi henkilöt historiaan ja myös perinteeseen.  Samuelista kerrotaan, että hän oli Efraimin sukua eli Joosefin jälkeläinen.  Tämä antaa heti mielenkiintoisen taustan Samuelin kirjalle. Suvussa oli ollut profeettoja ennenkin. 

Tämän ensimmäisen luvun keskushenkilö on Samuelin äiti, Hanna. Hän kärsi kovasti lapsettomuudesta, eikä tilannetta auttanut se, että hänen miehellään oli toinenkin vaimo. Moniavioisuus oli siihen aikaan hyväksyttyä, mutta Raamattu ei kerro yhtään esimerkkiä, jossa se olisi ollut toimiva ratkaisu. Vaimojen välille syntyi helposti kilpailuasetelma ja merkittävin pisteiden keräämistapa oli lasten hankkiminen. On helppo kuvitella, että tällainen asetelma heijastui lapsiinkin, Samuelin esi-isän Joosefin ollessa tästä hyvä esimerkki. Johtuihan Jaakobin poikien kauna Joosefia kohtaan varmasti osittain myös siitä, että hän oli lempivaimon poikana suosikkiasemassa. Tässä mielessä Hannan päätös antaa lapsi pappien huomaan ei ehkä ollut ihan tyhmä päätös, vaikka se nykyihmisen näkökulmasta tuntuu hurjalta ratkaisulta. Ainakaan pojan ei tarvinnut kasvaa riitojen keskellä.

Minulle Hanna on esikuva henkilöstä, joka jaksoi kestävästi rukoilla ja odottaa. 

Luuk. 10

Eilisessä luvussa Jeesus lähetti 12 opetuslasta ja nyt hän lähettää 72. Jeesus korostamalla korosti sitä, että matkatavaroiden tuli olla mahdollisimman niukat. Luulisin, että Hän tällä halusi opettaa heitä elämään täysin Jumalan varassa. Myös majapaikan valinnassa piti luottaa johdatukseen. Periaatteena oli yksinkertaisesti reagoida sen mukaan, miten heidät otettiin vastaan.  Jos sanoma joitakin kiinnosti, niin sitten jäätiin sinne. Tämä yksinkertainen toimintamalli oli myös alkuseurakunnan aikana käytössä, joten oppi meni perille. 

Jeesus puhui usein isoillekin väkijoukoille, mutta itselleni muistiin jäävimmät kertomukset ovat niitä, joissa Hän kohtaa yhden ainoan ihmisen. Opetuslastenkaan ei tarvinnut tavoittaa kaikkia.  Jeesus opetti, että riittää, että he löytävät jokaisesta kaupungista yhden ”rauhan arvoisen ihmisen”.  Vaikka tavoitteet eivät ehkä olleet korkealla, niin on kyllä sanottava, että aika hyvin heillä meni. Kuten Jeesuskin sanoi,  monet ihmiset olisivat halunneet nähdä sen, mitä opetuslapset saivat nähdä minimissionsa aikana. Minä myös!

Tämä oli innostava luku ja täynnä iloa. Näinä ankeina (korona-)aikoina on hyvä muistuttaa mieleen Jumalan mahdollisuudet. Rukoilen, että voimme nähdä Hänen toimintaansa myös tänä keväänä.

Marko

Ps. 72

Tämä psalmi ei ole minulle ennestään kovin tuttu. On hieman vaikea samaistua rukoukseen kauan sitten kuolleen kuninkaan puolesta. Mutta tästä käy kyllä hyvin ilmi, minkälainen on hyvä hallitsija.

Ensinnäkin hyvä hallitsija on oikeudenmukainen ja pitää heikoimpien puolta. Tasa-arvo ei ole mikään uusi keksintö. Tässäkin psalmissa, joka saattaa siis olla melkein kolme tuhatta vuotta vanha, se on ensimmäinen asia, joka nostetaan esille. Mielenkiintoista on se, että tässä puhutaan epäsuorasti myös rakenteellisista epäkohdista. Tai niin ainakin ymmärrän puheen ”sortajien murskaamisesta”. Kuninkaan tehtävänä oli siis valvoa  yhteiskunnallisia uudistuksia. En kyllä muista Vanhan Testamentin puolelta esimerkkejä siitä, että näin olisi käytännössä tapahtunut. Uskonnollisia uudistuksia toki oli aika ajoin ja ne saattoivat välillisesti vaikuttaa myös vähäosaisten asemaan. Joka tapauksessa vasta Uuden Testamentin puolella kristillisen seurakunnan ilmestyminen näytti ensimmäisen kerran, mitä todellinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa.

Toinen hallitsijalta toivottu ominaisuus oli ulkopoliittinen menestyminen. Tässä psalmissa taidetaan tosin puhua lähinnä sotilaallisesta kyvykkyydestä, koska miten muutenkaan hän voisi  hallita ”merestä mereen” ja saada ”Saban ja Seban kuninkaiden verot”. Tosin ehkä olin tässä liian nopea tulkitsemaan. Kun ajattelee Salomoa, niin hän tosiaan elämänsä aikana sai rikkauksia Sabasta asti, vaikka hän ei käynyt sotia. Kaikki johtui hänen viisaudestaan ja toisaalta kaupankäynnistä. Vaikutusvaltaa on monenlaista.

Luuk. 9

Tämä on todella pitkä luku ja siinä tapahtuu paljon. Myös yleinen tunnelma vaihtuu iloisesta vakavaan. Luvussa esiintyy kuningas Herodes, joka esittää hyvin oleellisen kysymyksen: ”Kuka sitten on tämä mies, josta minulle kerrotaan tuollaista?”  Herodes taisi jäädä ilman vastausta, mutta meille totuus paljastuu heti seuraavassa kappaleessa, kun Jeesus ruokki viisituhatta miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Tämä kertomus on minusta hyvin puhutteleva. 

Jeesus ei tehnyt ruokaa tyhjästä, vaan siunasi olemassa olevat eväät niin, että niitä riitti kaikille. Meidän ei siis tarvitse olla rikkaita tai kyvykkäitä voidaksemme olla Jeesuksen seuraajia. Riittää kun annamme sen, mitä meillä on Hänen käyttöönsä. Moninkertaistuminen on yksi Jumalan valtakunnan periaate ja korostaa sitä, että Jumalalle on kaikki mahdollista.

Kappale on otsikoitu ”Jeesus ruokkii viisituhatta miestä”. Tämä on tietenkin oikein, mutta on hyvä huomata, että varsinaisen ruoan jakamisen suorittivat opetuslapset. Tämä on vähän arvailua, mutta uskoisin, että systeemi meni niin, että ruokaa vain riitti ja riitti. Toinen mahdollisuushan on se, että kun Jeesus siunasi eväät, niin ne olisivat moninkertaistuneet siinä samalla. En tiedä miten päin se meni, mutta minusta on hauska ajatella opetuslasten lähtevän liikkeelle murusten kanssa ja jakavan niitä kansalle. Ensin vähän varovasti, vähän kerrallaan, itsensä vähän tyhmiksi tuntien. Mutta sitten myöhemmin, kun he huomasivat ruuan riittävän, jakavan isompia ja isompia palasia. Uskoisin, että monella meillä on haasteena voittaa  sisäinen tunne siitä, että teen itseni naurunalaiseksi. Ja tämä koskee pienempiäkin asioita kuin yritystä jakaa muutama leipä usean tuhannen ihmisen kesken. Ei ole helppoa vaikkapa lähestyä ihmisiä rohkaisevan viestin kanssa, jos ei ole ihan varma siitä, että onko kuullut Jumalaa oikein. Ja vaikka tietääkin, että pahin asia mitä siitä voi seurata, on pieni kolaus omalle ylpeydelle. Parhaimmassa tapauksessa toinen saa elämäänsä aivan uuden näkökulman. Niinpä niin, eiväthän nämä asiat näin kirjoitettuna ole oikeasti ollenkaan samanarvoisia, mutta silti  mahdollinen nöyryytys voi etukäteen ajateltuna olla liian suuri uhka.

Uskoisin, että yksi asia, joka auttoi opetuslapsia tässä, oli se, että he eivät joutuneet tilanteeseen yksin. Meillekin seurakunta voi olla paikka, jossa saamme rohkaisua ja tukea, jotta voimme joskus olla vähän uhkarohkeitakin.

Näissä merkeissä, mukavaa ja siunattua alkavaa viikkoa!

Marko